Sinä päivänä sotilasyksikössä vallitsi poikkeuksellinen hiljaisuus. Harjoituskentällä sotilaat seisoivat suorassa rivissä, liikkumatta, odottaen komentajan saapumista. Jokainen tunsi everstiluutnantin maineen. Häntä ei pelätty rohkeuden tai ammattitaidon vuoksi, vaan kylmyyden, ylimielisyyden ja vallan väärinkäytön takia. Hän nöyryytti alaisiaan avoimesti ja nautti siitä, että muut vaikenivat.

Portilta kuului moottorin matala jyrinä. Sotilasajoneuvo ajoi sisään alueelle ja nostatti pölypilven.

— Asento! — yksikön päällikkö huusi.

Sotilaat tekivät välittömästi kunniaa. Samalla hetkellä kentän poikki kulki rauhallisesti nuori nainen sotilaspuvussa. Hänen askelensa olivat varmat, kypärä oli kädessä, eikä hän edes vilkaissut saapuvaa ajoneuvoa.

Everstiluutnantti huomasi hänet heti.

Hän jarrutti äkillisesti, avasi ikkunan ja huusi vihaisesti:

— Hei, sotilas! Oletko unohtanut säännöt?! Miksi et tee kunniaa? Tiedätkö edes, kuka minä olen?!

Nainen pysähtyi ja katsoi häntä suoraan silmiin.

— Kyllä, tiedän aivan hyvin, kuka te olette, hän vastasi rauhallisesti.

Juuri tuo rauhallinen vastaus sai everstiluutnantin raivostumaan. Hän nousi autosta, alkoi huutaa, solvata ja uhkailla naista kaikkien nähden. Sotilaat jännittyivät. Kukaan ei uskaltanut puuttua tilanteeseen.

Hän oli varma, että nainen murtuisi.

Mutta silloin tapahtui jotakin odottamatonta.

Nainen laski kypäränsä hitaasti maahan.

Harjoituskentälle laskeutui täydellinen hiljaisuus. Jopa tuuli tuntui pysähtyneen.

— Toista tuo! — everstiluutnantti sihisi.
— Minä opetan sinulle kurin. Saat sellaisia rangaistuksia, että muistat tämän loppuikäsi!

Nainen suoristi ryhtinsä entisestään.

— Tässä tilanteessa minulla ei ole velvollisuutta tehdä teille kunniaa, hän sanoi päättäväisesti.

Joku rivissä veti henkeä. Yksikön päällikkö kalpeni. Tällaisia sanoja ei ollut koskaan kuultu.

— Mitä?! — everstiluutnantti räjähti. — Minä vien sinut sotaoikeuteen! Teen lopun urastasi!

Hän ojensi kätensä, kuin tarttuakseen naisen kaulukseen.

— Astukaa taaksepäin heti, nainen sanoi kylmästi.

Everstiluutnantti nauroi pilkallisesti.

— Ja kuka sinä oikein luulet olevasi?

Nainen ei vastannut heti. Hän otti rauhallisesti taskustaan virkamerkin ja avasi sen suoraan hänen kasvojensa edessä.

— Puolustusvoimien keskusvalvontayksikön johtava tarkastaja.
— Suoritan ennalta ilmoittamattoman tarkastuksen. Ilmoittakaa nimenne, sotilasarvonne ja selittäkää yritys käyttää fyysistä painostusta.

Everstiluutnantin kasvot valahtivat kalpeiksi.

Hän tunnisti leimat, allekirjoitukset ja turvamerkinnät välittömästi. Hän ymmärsi kaiken.

— Tässä… täytyy olla jokin erehdys… hän kuiskasi.

— Erehdys oli teidän käytöksenne, nainen vastasi rauhallisesti.
— Uhkailu, julkinen nöyryytys ja vallan väärinkäyttö. Kaikki on tallennettu.

Yksikön päällikkö astui eteen ja teki hänelle kunniaa.

— Pahoittelen, rouva tarkastaja.

— Everstiluutnantti, teidät vapautetaan toistaiseksi tehtävistänne. Luovuttakaa aseenne ja seuratkaa minua.

Kun hän kulki naisen vierellä pää painuksissa, sotilaat pysyivät hiljaa. Siinä ei ollut iloa — vain oikeudenmukaisuutta.

Ennen lähtöään nainen kääntyi vielä joukon puoleen ja sanoi rauhallisesti:

— Unohdettua ei pidä: univormu ei ole oikeus alistaa. Se on vastuu.

Sinä päivänä yksikössä vallitsi epätavallinen hiljaisuus.

Mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuo hiljaisuus merkitsi rauhaa.