Appiukkoni istui sängyn reunalla, selkä kumarassa, aivan kuin näkymätön paino olisi painanut häntä alaspäin. Hänen kätensä vapisivat, katse oli kiinnittynyt lattiaan. Hän ei uskaltanut katsoa minua. Hänen takanaan seisoi anoppini. Hänen kädessään oli kaulin. Sama, jolla hän joka aamu kauli taikinaa keittiössä. Mutta nyt siinä ei ollut jauhoa. Huoneessa leijui raskas, ahdistava hiljaisuus.

— Mitä te oikein teette?! — huudahdin vaistomaisesti.

Ääneni särähti, mutta anoppini pysyi täysin rauhallisena. Hän kääntyi hitaasti minua kohti. Ei pelkoa, ei hämmennystä. Vain kylmä, tyhjä katse.

— Älä sekaannu tähän, — hän sanoi matalalla äänellä. — Tämä ei kuulu sinulle.

Appiukkoni nosti viimein katseensa. Se, mitä näin hänen silmissään, ei ollut pelkkää kipua. Siinä oli häpeää. Ja ennen kaikkea alistumista. Katse ihmiseltä, joka oli lakannut toivomasta apua.

— Tämä on minun syyni… — hän kuiskasi. — Ansaitsen sen. Ole kiltti… lopeta.

Astuin askeleen häntä kohti, mutta anoppini siirtyi eteeni, kuin estääkseen minua pääsemästä lähemmäs.

— Hän valehteli minulle kymmenen vuotta, — anoppini sihisi. — Kymmenen vuotta. Rahat, eläke, lainat — kaikki meni pelaamiseen. Minä tein töitä, pidin talon pystyssä, maksoin hänen sydänlääkkeensä. Tiedätkö, kuinka monta kertaa hän lupasi, että tämä oli viimeinen kerta?

Sanat iskivät minuun kuin iskut. En löytänyt vastausta.

— Mutta tämä… tämä on väkivaltaa, — sanoin lopulta hiljaa. — Tämä ei ole ratkaisu.

Anoppini hymyili katkerasti.
— Entä perheen tuhoaminen? Se ei ole väkivaltaa? Jättää meidät ilman mitään? Minä vain varmistan, ettei hän unohda.

Huoneessa tuntui lääkkeiden, väsymyksen ja epätoivon haju. Silloin ymmärsin totuuden. Sinertävänmustat jäljet hänen selässään eivät olleet kaatumisen seurauksia. Tämä ei ollut yksittäinen tapaus. Tämä oli jatkunut pitkään. Hiljaa. Piilossa. Järjestelmällisesti.

Soitin ambulanssin ja poliisin. Anoppini ei vastustanut. Hän istui tuolille ja tuijotti tyhjyyteen, kuin kaikki olisi jo ohi.

Appiukkoni vietiin sairaalaan. Lääkärit sanoivat myöhemmin, että jos tämä olisi jatkunut vielä jonkin aikaa, seuraukset olisivat voineet olla peruuttamattomia — ei vain fyysisesti, vaan myös henkisesti.

Ja silti pahin tuli vasta myöhemmin.

Muutamaa päivää myöhemmin viisivuotias poikani kysyi minulta:
— Äiti… eikö pappa enää itke öisin?

Sydämeni pysähtyi.
— Sinä… sinä kuulit hänet?

Poika nyökkäsi.
— Usein. Luulin, etteivät aikuiset itke. Mutta hän itki aina tosi hiljaa.

Silloin minulle tuli fyysisesti huono olo. Tajusin, että kaikki tämä tapahtui aivan vieressämme. Ohuen seinän takana. Talossa, jonka luulimme olevan turvallinen.

Anoppini on nyt tutkinnan kohteena. Appiukkoni saa hoitoa ja puhuu tuskin lainkaan. Ja minä kysyn itseltäni joka päivä samaa asiaa: kuinka monta ”kaatumisesta tullutta mustelmaa” emme halua nähdä? Kuinka moni elää hiljaisessa helvetissä, joka ei ala huudoilla, vaan lauseella: ”Ei se mitään… kyllä se menee ohi.”

Totuus oli paljon pelottavampi kuin osasin kuvitella. Koska se ei koskenut vieraita ihmisiä uutisissa. Se koski meitä. Meidän perhettämme. Ja hiljaisuutta, joka voi satuttaa yhtä pahasti kuin iskut.