Tällaiset ihmiset hän tunsi liiankin hyvin. Ne, jotka nauravat äänekkäimmin, murtuvat usein ensimmäisinä silloin, kun todellisuus kääntyy heitä vastaan.

Hän sulki hitaasti sylissään olevan asiakirjakansion. Sormet vavahtivat hieman — ei pelosta, vaan uupumuksesta. Sellaisesta, joka kertyy vuosien taistelun jälkeen. Hän ei taistellut mukavuuden vuoksi, vaan perustavanlaatuisen oikeuden puolesta: oikeuden elää ihmisarvoista elämää.

— Oletteko jo valmiita? hän kysyi rauhallisesti.

Nauru katkesi hetkeksi. Hänen äänensä oli tyyni, lähes kylmä. Pisin pojista kumartui lähemmäs, ja hänen hengityksensä haisi halvalta alkoholilta.

— Luuleksä tosissasi, että sulla on oikeus puhua täällä? hän virnisti. — Tiedätkö edes, missä olet?

Hän nosti katseensa. Ensimmäistä kertaa. Katse ei ollut anova eikä hauras. Se oli suora. Vakaa. Ja jostain syystä yksi heistä tunsi epämiellyttävän puristuksen rinnassaan — aivan kuin hän ei katsoisi uhria, vaan ihmistä, joka näkee kaiken läpi.

— Olen oikeustalossa, hän vastasi. — Ja te olette täällä omien valintojenne seurauksena.

— Kuulkaa nyt, hän leikkii viisaampaa kuin onkaan, toinen nauroi.

Juuri silloin käytävä hiljeni.

Oikeussalista astui ulos oikeuden haastemies, ja hänen perässään kaksi muuta miestä. Yhdellä oli käsissään kansio, jossa oli valtion vaakuna. Heidän takanaan kulki tummaan pukuun pukeutunut mies, joka tukeutui kävelykeppiin. Hänen askeleensa olivat hitaat, mutta määrätietoiset. Ihmiset, jotka vielä hetki sitten käänsivät katseensa pois, suoristuivat vaistomaisesti.

— Voisinko tietää, mitä täällä tapahtuu? mies kysyi rauhallisella mutta arvovaltaisella äänellä.

Poikien itsevarmuus katosi sekunnissa. Rohkein heistä perääntyi askeleen.

— Me vain vitsailimme… ei mitään vakavaa, hän mumisi.

— Vitsailitteko? mies sanoi ja kääntyi naisen puoleen. — Rouva Anna, oletteko kunnossa?

Hän puhutteli tätä nimeltä.

Nainen nyökkäsi.

— Olen tottunut tähän, hän vastasi. — Mutta tänään todistajia oli paljon.

Haastemiehet vaihtoivat katseita. Yksi heistä alkoi jo tehdä muistiinpanoja.

— Tiedoksenne, mies jatkoi kääntyen nuorten puoleen, — olette loukanneet esteettömyyden asiantuntijaa, joka toimii oikeuden virallisena asiantuntijana. Hänen lausuntonsa ovat vaikuttaneet useisiin laajaa huomiota saaneisiin tapauksiin. Ja sivumennen sanoen: juuri hän toi ilmi teidän entisen asianajajanne väärinkäytökset.

Kukaan ei enää nauranut.

— Ja vielä yksi seikka, mies lisäsi tyynesti. — Tämä käytävä on kameravalvonnassa. Myös ääni tallentuu.

Ilma tuntui raskaalta. Se oli se hetki, jolloin jokainen ymmärtää rajan tulleen vastaan.

— Menettely loukkauksista ja uhkauksista käynnistetään välittömästi, haastemies ilmoitti. — Pyydän teitä seuraamaan minua.

Kun heidät vietiin pois, nainen jäi hetkeksi yksin käytävälle. Joku lähestyi ja kuiskasi hiljaa: “Anteeksi.” Toinen nyökkäsi sanomatta mitään.

Nainen käänsi pyörätuolinsa kohti oikeussalia. Sinä päivänä päätettiin rampin rakentamisesta hänen taloonsa. Ja hän tiesi jo, mikä päätös tulisi olemaan.

Sillä heikkous ei asu kehossa.
Heikkous asuu julmuudessa.
Ja todellinen voima on kyky jatkaa eteenpäin — silloinkin, kun maailma yrittää murskata sinut.