Seinien tilalla roikkui kuluneita kankaita, ja betonilattia oli täynnä patjoja, huopia ja pahvilaatikoita. Miehiä ja naisia istui ja makasi kaikkialla. Joku yski, joku itki hiljaa. He olivat kodittomia — laihoja, uupuneita, katseet tyhjät, kuin he olisivat jo kauan sitten luopuneet toivosta.

Ja hallin keskellä seisoi hän — sama seitsemänkymppinen eläkeläisnainen.

Hän oli riisunut vanhan takkinsa. Hänen liikkeensä olivat varmoja ja täsmällisiä, täysin erilaisia kuin kumaraisen vanhuksen hitaat askeleet lihakaupassa. Hänen edessään oli valtavia naudanlihapaloja, huolellisesti aseteltuina improvisoiduille pöydille. Suurella veitsellä hän paloitteli lihaa, samalla kun hänen ympärilleen muodostui hiljainen jono.

— Kaikille riittää… jokaiselle… — hän toisti rauhallisella, lähes äidillisellä äänellä.

Ihmiset astuivat esiin yksi kerrallaan. Joku kuiskasi kiitoksen, toinen nyökkäsi vain. Jotkut jopa suutelivat hänen kättään. Hän antoi jokaiselle annoksen, joskus suuremmankin, jos näki ihmisen olevan erityisen heikko. Seinän vieressä suuret kattilat kiehuivat, ja niistä levisi lämmin tuoksu. Se outo haju, joka oli aiemmin pelottanut lihakauppiasta, olikin ruoan, lämmön ja elämän tuoksu.

Mutta siinä ei ollut vielä kaikki.

Hallin nurkassa lihakauppias huomasi vanhan vihkon. Uteliaisuus voitti pelon. Hän astui lähemmäs ja avasi sen. Sivut olivat täynnä nimiä. Satoja nimiä. Vieressä päivämääriä ja merkintöjä: ”lähtenyt”, ”kuollut”, ”saanut asunnon”, ”sairaalassa”.

Nainen tunsi heidät kaikki. Hän muisti jokaisen.

Silloin nainen kääntyi äkisti. Heidän katseensa kohtasivat.

— Olette nähnyt kaiken, — hän sanoi tyynesti. — Nyt teidän täytyy päättää.

Hän ei jäänyt odottamaan vastausta.

— Kaksikymmentä vuotta sitten minulla oli poika, — hän jatkoi hiljaa. — Hän työskenteli täällä, tässä tehtaassa. Kun se suljettiin, hän menetti kaiken: työnsä, kotinsa, perheensä. Hän päätyi kadulle. Niin kuin he.

Hän viittasi ympärilleen.

— Etsin häntä kolme vuotta. Kun löysin hänet, oli jo liian myöhäistä. Hän kuoli täällä, kylmyyteen ja nälkään. Silloin ymmärsin, että jos minä lähden, he kuolevat myös.

Hän suoristautui. Hänen silmissään ei ollut kyyneleitä, vain loputon väsymys.

— Eläkkeeni on mitätön. Mutta liha on elämää. Niin kauan kuin hengitän, kukaan täällä ei näe nälkää.

Lihakauppias seisoi liikkumatta. Hänen mielessään pyörivät ajatukset: tämä on laitonta, vaarallista, hänen pitäisi soittaa poliisille. Mutta hänen edessään ei ollut rikollinen. Hänen edessään oli äiti.

Seuraavana päivänä hän meni silti poliisiasemalle.

Kun poliisi saapui hylätylle tehtaalle, siellä ei ollut ketään. Ei ihmisiä. Ei kattiloita. Ei patjoja. Lattia oli puhdas, huovat siististi taiteltuina. Myöskään vanhasta naisesta ei ollut jälkeäkään.

Muutamaa viikkoa myöhemmin kaupungissa huomattiin, että kodittomia oli vähemmän. Jotkut olivat päässeet suojiin, toiset sairaalaan, jotkut olivat yksinkertaisesti kadonneet.

Eräänä aamuna lihakauppias löysi paketin oveltaan.

Sen sisältä löytyi vanha vihko ja lyhyt viesti:

”Kiitos, ettet tullut liian aikaisin. Ja että tulit juuri oikealla hetkellä.”

Siitä lähtien lihakauppias jättää joka aamu laatikoita lihaa liikkeensä takaovelle. Ne katoavat aina. Hän ei koskaan näe, kuka ne hakee. Mutta joskus hän luulee näkevänsä väkijoukossa kumaran hahmon kuluneessa takissa.

Silloin hän laskee katseensa.

Koska hän tietää, että jotkut salaisuudet eivät kuulu poliisille, vaan omalletunnolle.