Ensimmäistä kertaa onnettomuuden jälkeen häntä alkoi ahdistaa raskas, tukahduttava tunne, joka ei antanut rauhaa.

Portaissa tapahtuneen kaatumisen seurauksena Anna sai aivotärähdyksen ja hänen kätensä murtui. Lääkärit pitivät häntä sairaalassa useita päiviä tarkkailussa. Tänä aikana hänen miehensä osoitti lähes liiallista huolenpitoa: hän vieraili melkein joka päivä, toi hedelmiä, kyseli lääkäreiltä yksityiskohtaisesti Annan voinnista ja toisti jatkuvasti, kuinka paljon kaipasi häntä ja odotti hänen paluutaan kotiin. Juuri hän vaati, että Anna siirretään kaupungin parhaaseen yksityisklinikkaan, ja maksoi kaikki kulut empimättä.

Anna tunsi olevansa turvassa. Hän uskoi, että hänen vierellään oli rakastava ja luotettava puoliso.

Mutta kotiutuspäivän aamuna miestä ei näkynyt. Anna soitti hänelle useita kertoja — turhaan. Hän istui sängyn reunalle ja yritti rauhoitella itseään: mies oli varmasti vain myöhässä. Silti levottomuus kasvoi hetki hetkeltä.

Anna raotti osaston oven ja aikoi kysyä päivystävältä hoitajalta, oliko mies ottanut yhteyttä. Silloin käytävältä kantautui kahden sairaanhoitajan keskustelu. He puhuivat hiljaa, mutta jokainen sana osui Annaan kuin sähköisku.

— Tiesitkö, että hänen piti päästä kotiin jo tänään?
— Tiedän… mutta sillä ei ole enää merkitystä.
— Se mies? Hän, joka kävi täällä koko ajan?
— Juuri hän. Lähti yöllä. Matkalaukkujen kanssa.
— Entä hän itse?
— Hän ei tiedä vielä mitään…

Anna painoi kätensä suulleen estääkseen huudon. Sydän hakkasi villisti, jalat tärisivät. Sanat tuntuivat epätodellisilta, mutta niiden merkitys oli kauhistuttavan selvä.

”Lähti.”
”Matkalaukkujen kanssa.”
”Ei tiedä mitään.”

Hän astui äkisti käytävälle. Hoitajat hätkähtivät nähdessään hänen kalpeat kasvonsa ja kauhusta laajentuneet silmänsä.

— Kenestä te puhuitte? — Anna kysyi käheästi. — Kenestä?!

Hoitajat vaihtoivat vaivautuneen katseen. Toinen katsoi lattiaan, toinen nielaisi hermostuneesti.

— Meidän ei olisi pitänyt…
— Kertokaa minulle totuus! — Anna vaati.

Vanhempi hoitaja huokaisi syvään.

— Miehesi oli täällä viime yönä. Hän hoiti paperit. Vei tavarasi. Sanoi, ettet palaa kotiin.

Maailma tuntui romahtavan Annan ympäriltä. Käytävä alkoi pyöriä, ilma kävi raskaaksi.

— Miksi? — hän kuiskasi. — Mitä se tarkoittaa?

Hoitaja epäröi hetken, mutta vastasi sitten:

— Hän väitti, että vamman jälkeen mielentilasi on horjunut. Että olet arvaamaton. Että hän ei enää pysty kantamaan vastuuta sinusta.

Anna päästi ilmoille hermostuneen naurahduksen.

— Se ei ole totta… — hän sanoi hiljaa. — Olen kunnossa. Minulla on vain murtunut käsi.

Mutta sisimmässään hän alkoi jo ymmärtää kaiken.
Liiallinen huolenpito.
Suljettujen ovien takana käydyt keskustelut lääkärien kanssa.
Liian tarkat, laskelmoidut kysymykset.

Hän ei auttanut.
Hän valmisteli tätä.

Anna kiirehti hoitajien kansliaan.

— Missä ovat asiakirjani? — hän kysyi vapisevalla äänellä. — Mitä hän allekirjoitti?

Hoitaja kalpeni.

— Miehesi pyysi siirtoa erikoistuneeseen laitokseen. Hänen mukaansa olet vaaraksi itsellesi.

Anna vajosi hitaasti tuolille.

Hänen mieleensä palasi miehen aiemmin lausuma lause, sanottuna lempeällä hymyllä:
”Mitä ikinä tapahtuukin, minä pidän sinusta huolta.”

Silloin se kuulosti rakkaudelta.
Nyt se kuulosti tuomiolta.

— Entä rahamme? — Anna kysyi lähes kuulumattomasti.

Hoitaja käänsi katseensa pois.

— Tilit on tyhjennetty. Kaikki nostettiin viime yönä.

Siirron oli määrä tapahtua jo samana iltana.

Jokin Annassa murtui. Pelko vaihtui jäiseksi päättäväisyydeksi.

Jos hän ei lähtisi nyt, hän ei ehkä koskaan pääsisi pois.

Sanaakaan sanomatta hän palasi huoneeseensa, nappasi laukkunsa ja suuntasi kivusta ja huimauksesta huolimatta takaovelle. Kukaan ei pysäyttänyt häntä — kaikki uskoivat, että ”mies oli hoitanut kaiken”.

Kun Anna astui ulos, kylmä ilma poltti hänen keuhkojaan. Ensimmäistä kertaa päiviin hän tunsi olevansa vapaa.

Puhelin värähti.
Viesti mieheltä:
”Anteeksi. Näin on parempi.”

Anna poisti viestin ja sammutti puhelimen.

Silloin hän ymmärsi yhden asian: mies, johon hän oli luottanut eniten, oli muuttunut hänen elämänsä vaarallisimmaksi ihmiseksi. Ja hänen taistelunsa oli vasta alkamassa.