Viikon unettomuuden jälkeen hän asensi piilokameran — ja se, mitä tallenteelta paljastui, sai hänet kauhun valtaan.

Isoäidin kaaduttua pojanpoika muutti hänen luokseen lähes välittömästi. Hän ei halunnut ottaa riskejä. Hän halusi auttaa, olla läsnä ja varmistaa, ettei vastaavaa tapahtuisi uudelleen. Isoäiti oli jo iäkäs ja tarvitsi huolenpitoa. Lisäksi pojanpoika oli kasvanut juuri tässä talossa — jokainen huone kantoi mukanaan muistoja lapsuudesta.

Päivisin kaikki vaikutti normaalilta. He laittoivat ruokaa yhdessä, siivosivat ja juttelivat pitkään. Isoäiti oli lempeä, rauhallinen ja hymyilevä. Hän kertoi nukkuvansa hyvin eikä muistavansa mitään erikoista öistä. Mutta kun ilta saapui ja talo hiljeni, ilmapiiri muuttui.

Täsmälleen kello kolme yöllä keittiöstä alkoi kuulua veden tasaista tiputusta. Kaappien ovet narahtelivat hiljaa, aivan kuin joku olisi avannut ja sulkenut niitä varovasti. Pian kuului astioiden kevyt kilahdus. Eräänä yönä pojanpoika näki pimeässä käytävässä lyhyen metallisen välähdyksen — kuin veitsen terä olisi heijastanut valoa.

Aamulla isoäiti oli virkeä. Hän valmisti aamiaista, kyseli pojanpojan yöunista ja vakuutti nukkuneensa koko yön. Pojanpoika yritti uskotella itselleen, että kaikki oli vain mielikuvitusta. Ehkä väsymystä. Ehkä stressiä.

Mutta seuraavana yönä kaikki toistui. Ja sitä seuraavana. Aina samaan aikaan. Samat äänet. Sama ahdistava tunne siitä, ettei ollut yksin. Useamman kerran hän avasi makuuhuoneen oven, mutta pysähtyi heti. Käytävässä liikkui varjo — liian pitkä, liian vieras. Pelko lamautti hänet.

Viikon lähes täydellisen unettomuuden jälkeen hän ei enää pystynyt ajattelemaan selkeästi. Silloin hän päätti asentaa pienen, huomaamattoman kameran keittiöön. Siinä oli hyvä pimeäkuvaus. Hän halusi totuuden selville.

Seuraavana aamuna hän avasi tallenteen.

Ensimmäiset tunnit olivat täysin hiljaisia. Keittiö oli liikkumaton, kuunvalo lankesi pöydälle ja seinäkello tikitti raskaasti. Ja sitten — kello 3.14 — kuva muuttui.

Isoäidin makuuhuoneen ovi avautui hitaasti.

Isoäiti astui keittiöön.

Mutta hän ei ollut se kumartunut, hauras nainen, jonka pojanpoika tunsi päivisin. Hänen selkänsä oli suora, askeleet varmat ja rauhalliset. Hän ei epäröinyt eikä tukenut itseään mihinkään. Hänen silmänsä olivat auki, mutta katse oli tyhjä, poissaoleva.

Hän avasi hanan. Yöllinen tiputus ei ollut sattumaa. Hän otti kaapista veitsen ja asetti sen huolellisesti pöydälle. Sitten toisen. Ja aterimia. Kaikki aseteltiin täydelliseen järjestykseen, kuin osa vanhaa, tarkasti opeteltua rituaalia.

Yhtäkkiä isoäiti pysähtyi.

Hitaasti hän käänsi päänsä — suoraan kameraa kohti. Vaikka kamera oli piilotettu, hänen katseensa osui täsmälleen linssiin. Hänen huulensa liikkuivat.

— Sinun ei olisi pitänyt nähdä tätä.

Pojanpoika tunsi kylmän väristyksen kulkevan selkäänsä pitkin.

Tallenteella isoäiti veti veitsen terän kämmentään pitkin. Verta ei tullut. Ei pisaraakaan. Hän hymyili — oudolla, vieraalla tavalla. Sen jälkeen hän otti jääkaapista vanhan valokuvan. Kuvassa oli pojanpojan isoisä, joka oli kuollut kymmenen vuotta aiemmin.

Isoäiti asetti kuvan veitsiä vastapäätä… ja alkoi puhua sille.

Hän nyökkäili kuin kuuntelisi vastauksia. Välillä hän nauroi. Välillä hänen kasvonsa synkkenivät. Lopulta hän lausui sanat, jotka saivat pojanpojan sydämen hakkaamaan:

— Hän on melkein valmis. Enää vähän aikaa.

Kello 3.47 hän siivosi kaiken, pyyhki pöydän, sulki hanan ja palasi äänettömästi vuoteeseensa.

Aamulla isoäiti oli taas entisensä. Heikko. Huolehtiva. Hän kielsi nousseensa yöllä ylös.

Sinä yönä pojanpoika ei nukkunut. Hän lukitsi itsensä huoneeseensa ja kuunteli. Kello kolme askeleet kuuluivat taas. Tällä kertaa ne lähestyivät hänen oveaan.

Silloin hän ymmärsi:
kamera ei ollut tarkoitettu tarkkailuun.
Se oli varoitus.

Kolme kuukautta myöhemmin pojanpoika asuu toisessa kaupungissa. Hän heitti kameran pois. Silti joka yö täsmälleen kello 3.14 hänen vanhaan puhelimeensa ilmestyy ilmoitus:

“Liikettä havaittu.”

Ja hän pelkää avata sen enemmän kuin mitään muuta maailmassa