Joukon johtajan käsi ei ehtinyt edes koskettaa naisen olkapäätä. Nainen kääntyi äkillisesti, koko vartalo liikkui yhdessä, ja terävä rusahdus leikkasi metsän painostavan hiljaisuuden. Miehen ranne petti. Huuto karkasi hänen kurkustaan vaistomaisesti — täynnä kipua ja puhdasta kauhua. Hän kaatui polvilleen, kykenemättä ymmärtämään, mitä juuri oli tapahtunut.

— Sinä… — hän sihisi, mutta sanat katkesivat.

Kaikki tapahtui sekunneissa. Naisen liikkeet olivat nopeita, täsmällisiä ja kylmän hallittuja, kuin ne olisivat olleet pitkän koulutuksen tulosta. Toinen hyökkääjä astui liian lähelle — yksi nopea liike, ja hän makasi kasvot mudassa. Kolmas yritti vetää veitsen esiin, mutta oli jo myöhäistä. Voimakas kyynärpääisku rintaan vei häneltä ilman keuhkoista, ja hän kaatui maahan haukkoen henkeään.

— Kuka… kuka sinä oikein olet?! — huusi neljäs perääntyessään kauhuissaan.

Silloin pelko ilmestyi heidän silmiinsä ensimmäistä kertaa. Likaiset virnistyksen katosivat, samoin ylimielisyys. Heidän edessään ei seissyt puolustuskyvytön nainen, vaan joku, joka oli nähnyt enemmän kuin he koskaan voisivat kuvitella.

— Olen se ihminen, jonka kanssa teidän ei olisi pitänyt kohdata tänään, — nainen vastasi rauhallisesti.

Viimeinen rosvo lähti pakoon. Hän juoksi paniikissa, kompastui juuriin, rikkoi oksia ja hengitti raskaasti. Mutta metsä ei pelastanut häntä. Nainen saavutti hänet muutamassa sekunnissa, kaatoi maahan ja painoi polvella paikoilleen. Mies alkoi itkeä, anella ja luvata mitä tahansa. Naisen ilme ei kuitenkaan muuttunut.

— Kuulitko, miten hänkin aneli? — nainen sanoi hiljaa ja viittasi vanhukseen. — Kuulitko, kun nauroitte?

Hän ei odottanut vastausta. Yksi lyhyt ja tarkka liike riitti, ja hyökkääjä menetti tajuntansa.

Sen jälkeen nainen palasi vanhan miehen luo. Hän nosti tämän pään varovasti ja asetti takkinsa sen alle tueksi. Mies vapisi, silmissä kimmelsivät kyyneleet.

— Luulin, että kuolen tänne… — hän kuiskasi. — Että kukaan ei tule.

— Ei tänään, — nainen vastasi hiljaa. — Niin kauan kuin hengität, kaikki ei ole ohi.

Hän otti taskustaan radiopuhelimen.
— Täällä ”Korppi”. Löysin loukkaantuneen siviilin. Neljä hyökkääjää on neutraloitu. Tarvitsen lääkintäryhmän ja viranomaiset. Lähetän koordinaatit.

Vanha mies katsoi häntä epäuskoisesti.
— Oletko sinä… sotilas?

Nainen vaikeni hetkeksi.
— Olin ennen. Nyt olen vain ihminen, joka ei käännä katsettaan pois.

Kaukaa kuului helikopterin ääni. Metsä ei ollut enää hiljainen — nyt ääni merkitsi pelastusta. Kun joukot saapuivat paikalle, nainen astui syrjään. Hän ei odottanut kiitosta eikä kertonut nimeään.

Muutamaa minuuttia myöhemmin hän katosi puiden väliin yhtä huomaamattomasti kuin oli ilmestynytkin.

Myöhemmin tutkijat saavat selville, että tämä joukko oli terrorisoinut aluetta kuukausien ajan. Ryöstöjä, pahoinpitelyjä, rikottuja elämiä. Heitä oli etsitty pitkään — ja silti muutama minuutti riitti lopettamaan kaiken.

Vanhalle miehelle tuo päivä jää kuitenkin ikuisesti mieleen. Päivänä, jolloin synkässä metsässä, pelon ja kivun keskellä, ilmestyi nainen sotilasasussa — ja osoitti, että joskus yksi ainoa ihminen riittää pysäyttämään pahan.

Ja rosvot, jos he joskus heräävät ja muistavat tuon päivän, muistavat yhden asian varmasti: uhri ei ole aina se, joka näyttää heikoimmalta.