Kasarmiin laskeutui painostava hiljaisuus, niin tiheä, että nurkassa olevan ruostuneen putken veden tippuminen kuului selvästi. Sotilaat jäykistyivät paikoilleen. Kukaan ei uskaltanut liikahtaakaan.

— Päästä irti, — Anna sanoi rauhallisesti mutta tiukasti.

Kapteeni virnisti halveksivasti, mutta hänen kasvoillaan välähti hetken ajan epävarmuus. Hän ei ollut tottunut siihen, että häntä vastustetaan. Vielä vähemmän naisen toimesta.

— Oletko unohtanut, missä olet, sotilas? — hän murahti. — Täällä minä määrään.

Anna ojensi kätensä takkinsa sisätaskuun, veti esiin ryppyisen asiakirjan ja asetti sen hitaasti pöydälle. Sitten hän astui askeleen taaksepäin ja suoristautui kuin tarkastuksessa.

— Sallikaa minun esitellä itseni, — hän sanoi hillityllä äänellä. — Anna Sergejevna Litvinova. Keskusalueen sotilassyyttäjä. Olen täällä suoraan ministeriön määräyksestä.

Kapteenin kasvot valahtivat kalpeiksi. Käsi, joka vielä hetki sitten puristi Annan kaulusta, putosi hervottomasti alas. Hän tuijotti asiakirjaa kuin lopullista tuomiota. Sotilaiden joukossa kulki hiljainen hämmennyksen aalto.

— Tämä… tämä on jokin vitsi? — hän sopersi.

— Ei lainkaan, kapteeni, — Anna vastasi. — Te vastaatte jokaisesta rikkinäisestä saappaasta, jokaisesta pilaantuneesta ruoka-annoksesta ja jokaisesta kylmästä yöstä, jonka nämä miehet ovat joutuneet kestämään.

Hän katseli ympärilleen kasarmissa.

— Tiedättekö, kuinka monta valitusta tästä yksiköstä on tehty? — hänen äänensä koveni. — Kuinka moni äiti on kirjoittanut, että heidän poikansa kuihtuvat, sairastuvat ja katoavat? Luulitteko todella, ettei kukaan tarkistaisi?

Kapteeni yritti puhua, mutta sanat jäivät kurkkuun. Anna kääntyi sotilaiden puoleen.

— Kuka teistä sai varusteensa ajoissa? — hän kysyi.

Hiljaisuus.

— Kuka sai joka päivä lämmintä ruokaa?

Yksikään käsi ei noussut.

— Ja nyt kertokaa, — hän piti pienen tauon, — kuka maksoi omasta pussistaan asioista, joiden olisi pitänyt olla ilmaisia?

Ensin yksi sotilas astui esiin. Sitten toinen. Lopulta lähes koko komppania.

Hiki kihosi kapteenin otsalle.

— Ymmärrättekö, että tämä on teidän loppunne? — Anna sanoi matalalla mutta armottomalla äänellä. — Ura on ohi. Ja ehkä myös vapaus.

— Ette pysty todistamaan mitään! — kapteeni huusi epätoivoisesti. — Tämä on armeija! Näin täällä on aina ollut!

Anna löi kämmenensä voimakkaasti pöytään.

— Ei! — hän korotti ääntään. — Näin oli vain siksi, että teidän kaltaisenne varastivat ja nöyryyttivät muita. Se loppuu tänään.

Sillä hetkellä kasarmiin astui kaksi univormupukuihin sonnustautunutta miestä, henkilökortit kädessään.

— Kapteeni Ivanov, teidät pidätetään, — sanoi toinen rauhallisesti. — Seuratkaa meitä.

Kun kapteenia vietiin pois, hän huusi ja uhkaili, mutta sotilaat eivät enää katsoneet häntä pelolla. Heidän silmiinsä oli syttynyt jotakin, mitä ei ollut nähty pitkään aikaan — toivo.

Anna jäi seisomaan yksin kasarmiin. Hän veti syvään henkeä raskaasta, tunkkaisesta ilmasta. Hänen kätensä vapisivat hieman — kuukausien paine purkautui kerralla. Silti hän kokosi itsensä.

— Tämä on vasta alkua, — hän sanoi sotilaille. — Lupaan teille: te palvelette, ette vain selviydy.

Muutaman viikon kuluttua yksikkö oli muuttunut tunnistamattomaksi. Uudet univormut, kunnollinen ruoka, tarkastukset, tutkinnat. Ja Anna Litvinovan nimi kiersi kuiskauksina komppaniasta toiseen — ihmisenä, joka ei pelännyt astua helvettiin ja palauttaa sinne järjestystä.

Eikä kukaan enää koskaan uskaltanut sanoa:
“Painu pois täältä, nainen.”