Olin ollut naimisissa kymmenen vuotta. Kymmenen vuotta täynnä toivoa, pettymyksiä, lääkärikäyntejä ja sanoittamatonta surua. Lasta ei tullut. Ajan myötä unelma muuttui kivuksi, josta puhuttiin yhä harvemmin ääneen. Lopulta minä ehdotin adoptiota. Mieheni, kiireinen liikemies, nyökkäsi. Ei vastustanut, mutta ei myöskään osallistunut.
Pian kävi selväksi, että kaikki vastuu jäisi minulle. Paperityöt, viranomaiset, puhelut, psykologiset arvioinnit. Hän oli aina töissä. Minä uskoin, että rakkaus riittäisi.
Ensimmäinen kohtaamisemme lastenkodissa on painunut mieleeni ikuisesti. Poika istui syrjässä, kulunut pehmolelu käsissään. Hän oli vasta kolmevuotias, mutta hänen katseessaan oli jotain liian aikuismaista. Ei uteliaisuutta, vaan varovaisuutta. Hän ei juossut luokseni. Hän odotti.
Kun toin hänet kotiin, tunsin sekä iloa että pelkoa. Halusin antaa hänelle sen, mitä hän ei ollut koskaan saanut: turvaa, hellyyttä, pysyvyyttä. Luin iltasatuja, pidin sylissä painajaisten jälkeen. Mieheni oli kohtelias, mutta etäinen. Toistin itselleni, että hän tarvitsi vain aikaa.
Käännekohta tuli eräänä iltana. Pyysin miestäni kylvettämään pojan. Ajattelin sen olevan pieni, mutta tärkeä hetki heidän välillään. Olin keittiössä, kun kuulin hänen äänensä. Se oli säikähtänyt, lähes paniikinomainen.
”Tule tänne heti.”
Kylpyhuoneessa ilma tuntui pysähtyneeltä. Mieheni seisoi paikallaan ja katsoi lasta järkyttyneenä. Pojan kehossa näkyi arpia. Vanhoja, epätasaisia. Selässä, harteilla, käsivarsissa. Hiljaisia merkkejä kärsimyksestä, jota yksikään lapsi ei ansaitse.
”Tätä me emme pysty hoitamaan”, hän sanoi hiljaa.
”Meidän täytyy palauttaa hänet.”
Silloin ymmärsin kaiken. Hän ei nähnyt lasta, vaan ongelman. Trauman, vastuun, riskin. Minä näin pienen pojan, joka oli selvinnyt jostakin käsittämättömästä.
Poika seisoi kylvyssä ääneti. Hän ei itkenyt. Hän vain odotti. Ikään kuin hän olisi jo kokenut tämän ennenkin.
Otin hänet syliini ja tiesin, ettei paluuta ollut. Sinä iltana ei murtunut lapsi — vaan avioliittoni.
Mieheni vetäytyi yhä kauemmas. Lisää työtä, vähemmän sanoja, kylmää hiljaisuutta. Hän ei koskaan hyväksynyt lasta. Minä puolestani ymmärsin, etten voi elää ihmisen kanssa, joka pakenee toisten kipua.
Erosimme.
Nyt siitä on kulunut kaksi vuotta. Poikani — kyllä, kutsun häntä siksi — nauraa. Hän sanoo minua äidiksi ilman pelkoa. Arvet haalistuvat hitaasti, mutta tärkein paraneminen tapahtuu sisällä.
Joskus elämä ei anna meille sitä, mitä pyydämme. Se näyttää meille, keitä todella olemme.
Eikä jokainen ole valmis kohtaamaan sitä totuutta.