Naisen kehoa piti yllä enää teknologia – koneet, letkut ja lääkkeet. Hänen elimistönsä oli hitaasti luovuttamassa. Kun tämä kerrottiin hänen miehelleen, mies ei sanonut heti mitään. Hän vain istui, katse tyhjänä, kuin sanat eivät olisi tavoittaneet häntä.

— Pyydän… — hän sanoi lopulta käheällä äänellä. — Antakaa minulle hetki. Haluan hyvästellä hänet.

Huoneessa vallitsi painostava hiljaisuus. Monitorien tasainen piippaus rikkoi sitä rytmikkäästi. Hämärä valo lankesi liikkumattomalle keholle. Nainen makasi vuoteella rauhallisen näköisenä, kuin nukkuisi. Kolmen kuukauden ajan mies oli ollut paikalla lähes joka päivä. Hoitohenkilökunnan silmissä hän oli ollut esimerkki ehdottomasta uskollisuudesta ja rakkaudesta.

Kukaan ei tiennyt, mitä hän kantoi sisällään.

Kun lääkäri ja hoitaja poistuivat huoneesta, mies kumartui hitaasti naisen puoleen. Hänen kätensä tärisi, kun hän vei kasvonsa lähelle tämän korvaa. Hänen äänensä oli hiljainen, mutta jokainen sana oli raskas.

— En voi lähteä sanomatta tätä… — hän kuiskasi. — Vaikka et kuulisi mitään.

Se, mitä hän seuraavaksi sanoi, olisi murskannut kaiken, jos totuus olisi tullut ilmi aiemmin. Hän tunnusti eläneensä kaksoiselämää vuosien ajan. Salaisen suhteen. Piilotettuja tapaamisia. Ja lapsen, joka oli syntynyt toiselle naiselle — täysin vaimon tietämättä.

— Sinä luotit minuun… — mies jatkoi murtuneella äänellä. — Ja minä petin sinut yhä uudelleen. Olin liian pelokas kertoakseni totuuden silloin, kun sillä olisi ollut merkitystä.

Hän vaikeni hetkeksi. Kyyneleet valuivat alas ja putosivat lakanalle. Lopulta hän lisäsi lähes kuulumattomasti:

— Jos jotenkin kuulet tämän… anna minulle anteeksi.

Hän suoristautui ja kääntyi kohti ovea. Silloin huoneessa kuului äkillinen, terävä ääni. Monitori hälytti. Lukemat muuttuivat.

— Odottakaa! — huusi hoitaja rynnätessään sisään. — Katsokaa sydämen rytmiä!

Pulssi kiihtyi. Verenpaine reagoi. Ja sitten tapahtui jotakin, mitä kukaan ei ollut odottanut: naisen sormet liikkuivat kevyesti. Tuskin havaittavasti — mutta selvästi.

— Hän reagoi… — lääkäri sanoi hiljaa, järkyttyneenä. — Tämä ei ole sattumaa.

Päätös peruttiin välittömästi. Laitteita ei irrotettu. Naisen keho oli antanut merkin — hän ei ollut vielä valmis lähtemään.

Mies ohjattiin käytävälle. Hän istui seinää vasten, kasvot käsissään. Hän ei tuntenut helpotusta eikä iloa. Vain syvää, musertavaa pelkoa.

Sillä jos nainen heräisi…
hän ei koskaan saisi tietää, kuinka paljon totuudesta tämä oli kuullut.
Eikä sitä, palasiko hän elämään
kaikesta huolimatta —
vai juuri niiden sanojen vuoksi, jotka kuiskattiin silloin, kun mies uskoi, ettei vastausta enää tulisi.

Seuraavina päivinä naisen tila alkoi hitaasti vakautua. Lääkärit puhuivat varovaisesta toivosta. Mies jatkoi vierailujaan, mutta ei enää puhunut. Hän vain katseli kasvoja, odotti ja pelkäsi.

Ja huoneeseen jäi leijumaan kysymys, jota kukaan ei lausunut ääneen:
palasiko hän elämään totuudesta huolimatta…
vai nimenomaan sen takia?