Hän astui kotiin sädehtien, ja hänen miehensä ilo oli vilpitön, melkein tarttuva.
Ainoastaan anoppi puristi huuliaan yhteen kuin joku olisi pakottanut hänet nielemään jotakin katkeraa.

– Arvatkaa, – meny sanoi riisuen takkinsa. – Minut nimitettiin aluepäälliköksi. Palkka nousee kolminkertaiseksi. Voimme vihdoin harkita omaa asuntoa…

Mies nosti hänet syliinsä ja pyöräytti, nauraen onnesta.
Anoppi kuitenkin katkaisi hetken kylmällä, viiltävällä kommentilla:

– Mitä sinun oikein piti tehdä tuon aseman eteen?

Sanat putosivat huoneeseen kuin jääkylmä kivi.
Hetken kuluttua seurasi vielä pisteliäämpi tokaisu:

– Entä ne lapsenlapset? Tulevatko ne vasta sitten, kun olet valmis urasi kanssa?

Meny ei vastannut. Hän oli ollut hiljaa neljä vuotta. Kärsivällisyydestä, kunnioituksesta, siitä toivosta, että tilanne ajan myötä paranisi.
Mutta nyt jotakin hänen sisällään napsahti. Raja oli tullut vastaan.

Ylennyksen kunniaksi hän järjesti pienen juhlan. Perhettä, työtovereita, esimiehiä – kaikki nauroivat, nostivat maljoja, onnittelivat. Tunnelma oli lämmin ja kevyt.

Kunnes anoppi päätti astua näyttämölle.

Hän napautti lusikalla lasin reunaan ja kohotti teennäisen, leveän hymyn.

– Haluan kohottaa maljan rakkaalle miniälleni! Hänen uralleen, jonka hän on saavuttanut… no, ehkä lyhyiden hameiden ja yöllisten palaverien avulla.

Vaivaantunut naurahdus kiiri vieraiden joukossa.
Meny nousi hitaasti, aivan kuin pelkäisi, ettei pysyisi pystyssä. Mies tarttui häntä käteen ja kuiskasi:

– Älä tee mitään… pyydän…

Mutta tällä kertaa hän ei aikonut vaieta.

Hän kohdisti katseensa anoppiin – pitkä ja tyyni katse, jossa ei ollut enää pelkoa.

– Kyllä, lyhyet hameet, – hän sanoi hiljaisella äänellä. – Ihan niin kuin eräs toinenkin aikoinaan. Minä vain seurasin esimerkkiä… sinun esimerkkiäsi. Eikö niin? Jopa eräät sinun vanhat asiakkaasi muistavat sinut edelleen.

Huoneeseen laskeutui raskas, leikkaava hiljaisuus.
Joku pudotti haarukan pöydälle.
Anoppi valahti kalpeaksi kuin paperi.

– Mitä sinä oikein puhut?! – hän sihisi. – Lopeta heti!

Mutta menyä ei enää pysäyttänyt mikään.

Hän otti laukustaan vanhan, kellastuneen valokuvan ja laski sen keskelle pöytää kaikkien nähtäväksi.

– Tässä hän on, – meny sanoi. – Nainen, joka on vuosia ivannut minua ja vihjaillut minun moraalistani, vaikka on piilottanut omansa visusti.

Vieraat kumartuivat katsomaan.
Kuvassa nuori nainen seisoi baaritiskillä paljastavassa mekossa. Valokuvan taakse oli kirjoitettu käsin osoite – paikan, joka oli aikanaan tunnettu, mutta josta harvat enää uskalsivat puhua.

Anoppi puristi pöydän reunaa kuin se olisi ainoa asia, johon hän saattoi tarttua.

– Ne olivat vaikeita aikoja… minulla ei ollut vaihtoehtoja… – hän kuiskasi.

Meny ei värähtänytkään.

– Ja minulla oli vaihtoehtoja silloin, kun sinä nöyryytit minua? Kun kerroit muille, että olen saanut työpaikkani epäilyttävin keinoin? Neljä vuotta olen ollut hiljaa. Mutta tänään… sinä menit liian pitkälle.

Hän käänsi katseensa mieheensä.
Tämä seisoi paikallaan, järkyttyneenä ja sanattomana.

– Tiesitkö? – meny kysyi matalalla äänellä.

Mies pudisti päätään, yhä täysin ymmällään.

Meny huokaisi syvään.

– En halunnut sotaa. Halusin perheen. Mutta sinä, – hän katsoi anoppia, – olet muuttanut jokaisen ilon tilaisuudeksi loukata minua. Tänään se loppuu.

Hän kohotti lasinsa.
Käsi vapisi hieman, mutta ääni oli luja kuin kivi.

– Nostan maljan kaikille naisille, jotka eivät enää anna talloa itseään. Kaikille, jotka nousevat omalla työllään, eivät muiden juorujen kautta. Ja totuudelle – sillä totuus nousee aina pintaan, vaikka se olisi haudattu vuosikymmeniksi.

Vieraat seurasivat esimerkkiä epäröiden, kukaan ei uskaltanut vastustaa.

Anoppi itki hiljaa.
Mies seisoi kahden maailman välissä, ja ensimmäistä kertaa hän näki totuuden sellaisena kuin se oli.

Meny kulki hänen ohitseen pysähtymättä.

– Jos haluat seistä rinnallani, kuljemme yhdessä, – hän sanoi hiljaa. – Jos et… minä menen silti eteenpäin.

Hän poistui huoneesta.
Ovi sulkeutui pehmeästi, mutta ääni kaikui kaikissa läsnäolijoissa kuin jonkin päättymisen lopullinen merkki.

Juhlat olivat ohi.
Ja alkoi se, mitä anoppi pelkäsi koko elämänsä:
vallan menetys, joka ei enää ollut estettävissä.