Vielä hetki sitten vieraat ihailivat hääparia, mutta nyt kaikki katseet kohdistuivat pappiin, jonka kasvoilta oli kadonnut varmuus. Dmitri seisoi liikkumatta, kädet yhä ilmassa sen jälkeen, kun hän oli nostanut hunnun. Lilianan paljastunut kasvo oli kalpea, ja pienikin tärinä hänen huulillaan paljasti, kuinka paljon hän pelkäsi tätä hetkeä.

Penkkeihin syntyi levoton kuiskeiden aallokko. Jotkut nousivat puolittain seisomaan, toiset vilkuilivat hämmentyneinä ympärilleen. Mutta kaikkein hätkähdyttävin oli se, miten isä Theofan – rauhallisuudestaan tunnettu – katsoi morsianta kuin näkisi edessään totuuden, jota oli mahdoton sivuuttaa.

— Isä… mitä tapahtuu? — Dmitri kysyi, ja vaikka hän puhui hiljaa, sanat kantautuivat selvästi koko kirkkoon.

Pappi veti syvään henkeä, aivan kuin hänen olisi täytynyt kerätä rohkeutta omiin sanoihinsa.

— Tätä vihkimystä ei voi jatkaa, — hän sanoi lopulta. Ääni oli luja, mutta värähti.

Liliana astui askeleen taaksepäin. Hänen kenkänsä kopahdus marmorilla leikkasi hiljaisuuden kuin veitsi. Hänen kasvoillaan ei ollut vihaa eikä kapinaa — vain alistunut ymmärrys siitä, että totuus oli tullut häntä vastaan.

Dmitri ei kääntänyt katsettaan.

— Miksi? Teidän täytyy selittää.

Isä Theofan sulki silmänsä hetkeksi ja katsoi sitten suoraan Lilianaan, vakavana mutta säälin häivähdys silmissään.

— Kaksi viikkoa sitten tämä nuori nainen tuli luokseni rippituoliin, — hän aloitti. — Hän esitteli itsensä toisella nimellä. Ei sillä, joka lukee hänen asiakirjoissaan, eikä sillä, jolla sinä olet häntä kutsunut. Hän tunnusti, että hän peittelee menneisyyttään… erityisesti sinulta.

Kirkossa kulki tyrmistynyt huokaus. Muutama nainen peitti suunsa kädellä, joku miehistä pudisti päätään kuin ei voisi uskoa kuulemaansa. Ilma tuntui raskaalta, painavalta.

Liliana puristi käsiään yhteen, kuin etsien tukea. Hänen huulensa liikkuivat hiljaa, mutta sanoja ei kuulunut.

Pappi jatkoi:

— Sanoin hänelle, että hänen täytyy kertoa totuus sinulle ennen häitä. Että en voisi siunata liittoanne, jos salaisuus jäisi varjoihin. Hän lupasi. Mutta… ei pitänyt lupaustaan.

Dmitrin kasvot valahtivat kalpeiksi. Hänen katseensa oli tyhjä, kuin hän olisi yrittänyt pitää kiinni maasta jalkojensa alla.

— Mikä se nimi oli? — hän kysyi matalasti. — Mitä olet minulta salannut?

Kirkkoon laskeutui jäätävä hiljaisuus. Sitten Liliana nosti katseensa ja puhui hiljaisella, mutta kirkkaalla äänellä:

— Nimeni ei ole Liliana. Enkä ole se ihminen, jona olet minut tuntenut. En tullut elämääsi sattumalta.

Vieraat reagoivat kuin ukkosen iskuun. Joku päästi pienen huudon, monet nousivat seisomaan. Isä Theofan painoi huulensa tiukasti yhteen, mutta ei sanonut sanaakaan — nyt oli Lilianan vuoro.

— Olen tiennyt jo kauan, kuka olet, — hän sanoi. — Ja olen tiennyt myös sen, mitä olet yrittänyt unohtaa. Tämä tarina ei alkanut rakkaudesta… vaan siitä yöstä, jolloin veljesi kuoli.

Sanat putosivat raskaasti ja murskaavasti. Kirkossa kuului nyyhkytyksiä, järkyttyneitä huudahduksia. Dmitri seisoi liikkumatta, kuin kivettyneenä.

— Mitä sinä siitä yöstä tiedät? — hän kysyi käheästi.

Kyyneleet valuivat Lilianan poskia pitkin, mutta hän ei pyyhkinyt niitä. Hän ei edes yrittänyt.

— Olin siellä, Dmitri, — hän sanoi. — Sinä yönä. Näin sellaista, mitä kukaan ei ole koskaan kuullut. Kannoin sitä salaisuutta yksin… kunnes en enää jaksanut. Siksi tulin luoksesi. En huijatakseeni sinua, vaan koska syyllisyys söi minut sisältä.

Pappi käänsi katseensa pois. Osa vieraista itki, osa vain seisoi paikoillaan, kykenemättömänä liikkumaan.

Dmitrin ääni kylmeni.

— Jatka, — hän sanoi hitaasti. — Kaikki. Tässä. Kaikkien edessä.

Liliana hengitti syvään. Sitten hän astui lähemmäs miestä, joka oli ollut hänelle sekä toivo että rangaistus — ja alkoi viimein paljastaa totuuden, jota oli kantanut vuosien ajan…