Monille tämä lause kuulostaa uskomattomalta, jopa hurjalta, mutta minulle se on elämänasenne. Kun astun ulos ovesta, ihmiset pysähtyvät, katseet kääntyvät, ja usein näen ilmeissä hämmennystä, uteliaisuutta tai ihailua. Jotkut supisevat paheksuen, mutta toiset hymyilevät rohkaisevasti. Minä en kuitenkaan enää anna katseiden määrittää, kuka olen. Olen elänyt liian pitkään antaakseni muiden päättää puolestani.
Elämäni aikana minulle on toistettu lukemattomia kertoja, että vanhemman naisen kuuluu olla «hillitty», «siisti» ja «huomaamaton». Ikään kuin vuosien karttuminen veisi oikeuden pukeutua rohkeasti tai näyttää persoonansa. Mutta eräänä päivänä tajusin, että en aio kadota näkymättömiin vain siksi, että olen vanha. Haluan edelleen olla ihminen, jolla on oma ääni ja oma tyyli.
Niinpä avasin vaatekaapin, otin esiin suosikkikorkokenkäni – ne kymmenen sentin korot, joilla kävelen yllättävän vakaasti – ja puin päälleni minihameen, jota olen rakastanut vuosikymmenten ajan. En tehnyt sitä näyttääkseeni nuoremmalta. En myöskään provosoidakseni. Tein sen siksi, että tunnen oloni eläväksi ja vapaaksi juuri näin.
Korkeat korot merkitsevät minulle voimaa. Minihame symboloi vapautta olla oma itseni ilman häpeää. Se on hiljainen kapina kaikkia niitä sääntöjä vastaan, joita toiset yrittävät asettaa minun puolestani. Sanon usein: «En pukeudu näin siksi, että haluan näyttää nuorelta. Pukeudun näin, koska minä elän — edelleen.» Ja nämä sanat sisältävät kaiken sen, mitä haluan sanoa.
En tietenkään saa pelkästään myönteisiä reaktioita. Kadulla näen toisinaan arvostelevia katseita, aivan kuin tekisin jotakin sopimatonta. Mutta tiedän, että juuri ne, jotka arvostelevat eniten, ovat usein niitä, jotka eivät koskaan uskaltaneet elää omalla tavallaan. Samalla saan kuitenkin paljon hyvääkin. Nuoret naiset pysäyttävät minut ja kertovat, että he ovat saaneet minusta rohkeutta. «Jos sinä uskallat olla oma itsesi 92-vuotiaana, miksi minä en uskaltaisi nyt?» he sanovat.
Vaatteeni eivät ole sattumanvaraisia. Vaatekaappini on täynnä kirkkaita värejä, rohkeita leikkauksia ja vaatteita, jotka heijastavat persoonallisuuttani. Jokainen aamu on kuin uusi alku: valitsen asun, joka muistuttaa minua siitä, että elämä jatkuu niin pitkään kuin itse haluan sen jatkuvan. Minua ei kiinnosta se, mitä «kuuluu» vanhan naisen käyttää. Minua kiinnostaa vain se, missä tunnen itseni omaksi itsekseni.
Perheeni on jo kauan sitten lakannut ihmettelemästä valintojani. Lapsenlapseni kertovat ylpeänä, että heillä on «maailman tyylikkäin isoäiti». He kannustavat minua, ottavat valokuvia ja sanovat, että minun esimerkkini opettaa heille jotakin tärkeää: elämä ei lopu iän myötä, ellei ihminen itse päätä niin.
Tarinaani ei ole tarkoitettu vain minusta kertovaksi. Se kantaa mukanaan viestin, jonka toivon tavoittavan muitakin: elämällä ei ole viimeistä käyttöpäivää. Kauneus ei katoa iän myötä. Tyyli ei kuulu vain nuorille. Ne kuuluvat niille, jotka uskaltavat elää omalla tavallaan.
Kävelen nykyään hitaammin kuin ennen, mutta jokainen askeleeni on päättäväinen. En yritä provosoida ketään – haluan vain olla. Olla elossa. Olla vapaa. Olla minä. Ja jos joku katsoo perääni, hymyilen. Ehkä juuri sillä hetkellä joku ymmärtää, että rohkeus olla oma itsensä on yksi elämän suurimmista lahjoista.
Yksi asia on täysin varma: tyyli, rohkeus ja elämänilo eivät katoa vuosien myötä. Päinvastoin — ne vahvistuvat, jos vain annamme niiden kasvaa.