Teinkö todella jotakin väärin?

En ollut koskaan kuvitellut, että omassa kodissani, oman perheeni keskellä, voisin tuntea itseni ulkopuoliseksi. Sunnuntai-illalliset olivat aina olleet rauhallisia ja tuttuja – hetkiä, jolloin kaikki oli tasapainossa. Mutta eräänä iltana ilmapiiri muuttui tavalla, jota en osannut odottaa.

Vävyni, joka yleensä oli hiljainen ja huomaamaton, käyttäytyi oudosti. Hän ei ainoastaan vilkaissut minua silloin tällöin. Ei. Hän tuijotti. Pitkästi, liikkumatta, aivan kuin yrittäisi lukea jokaisen eleeni ja ilmeeni. Tuntui siltä, että hän tarkkaili minua syystä, jota en ymmärtänyt.

Aluksi ajattelin, että hän oli stressaantunut töistä tai väsynyt arjen kiireistä. Mutta viikkojen kuluessa hänen katseensa muuttui entistä intensiivisemmäksi. Jokainen yhteinen ateria lihotti välimatkaa – ei fyysisesti, vaan henkisesti. Hänen silmissään oli jotakin pimeää, jotain käsittelemätöntä.

Eräänä iltana en enää kestänyt.

Istahdimme pöytään, tyttäreni kaatoi keittoa lautasille, ja vaimoni leikkasi leipää pieniksi paloiksi. Kello naksutti hiljaa taustalla. Mutta vävyni… hän ei liikahtanutkaan. Hän vain tuijotti, kuin olisi odottanut minun tekevän jotakin.

— Onko kaikki hyvin? — kysyin lopulta, ääni kireämpänä kuin olin tarkoittanut.

Hän hengitti syvään ja nosti katseensa. Sitten hän sanoi sanat, jotka muuttivat koko tilanteen:

— Olen tarkkaillut teitä. Koska muistutatte minua eräästä ihmisestä. Halusin varmistua, etten kuvittele.

Huoneeseen laskeutui jäinen hiljaisuus. Vaimoni nosti katseensa lautasesta, tyttäreni käsi jäi ilmaan puolessa liikkeessä. Minä tunsin sydämeni hakkaavan rinnassa.

— Kenestä? — kysyin varovasti, vaikka pelkäsin vastausta.

— Isästäni, hän sanoi hiljaa.

Sanat iskivät minuun kuin kylmä tuuli. Tiesin, että hänen isänsä oli kuollut hänen ollessaan lapsi, mutta siitä ei juuri puhuttu. En ollut tiennyt, että muisto oli hänelle niin kipeä.

Ja sitten hän jatkoi – sanat tärisivät, mutta jokainen niistä osui suoraan hermoon:

— Hän ei ollut hyvä ihminen. Hän huusi, raivosi ja pelotti meitä kaikkia. Ja joskus… kun teette tietyllä tavalla kädellänne, kun rypistätte kulmianne tai naputatte sormianne pöytään… näen hänet. En teitä. Hänet.

Tyttäreni säpsähti. Vaimoni puri huultaan. Ja minä tunsin oudon kylmän aallon kulkevan selkääni pitkin.

En ollut tehnyt mitään väärää — mutta minussa oli jotakin, jokin ele, ilme tai tapa, joka oli repinyt esiin hänen lapsuutensa pimeimmät muistot.

Nousin hitaasti pöydästä ja kävelin hänen viereensä. En halunnut antaa pelolle tai epäluulolle tilaa kasvaa.

— En ole isänne, sanoin rauhallisesti. Enkä tule koskaan olemaan sellainen. Mutta jos läsnäoloni satuttaa teitä, meidän täytyy puhua siitä.

Ensimmäistä kertaa iltaan hän käänsi katseensa pois. Hänen silmissään ei enää ollut jännittynyttä tarkkailua, vaan jotakin paljon inhimillisempää — särkyneisyyttä.

— Tiedän… en vain uskaltanut sanoa sitä ääneen, hän kuiskasi.

Silloin ymmärsin: hän ei ollut tuijottanut minua vihasta, vaan pelosta. Pelosta, joka oli pinttynyt häneen jo lapsena ja jota hän ei ollut koskaan täysin pystynyt käsittelemään.

Aloimme puhua. Pikkuhiljaa, varovasti, mutta rehellisesti. Hän kertoi menneisyydestään, minä omasta luonteestani. Eleet, jotka häntä pelottivat, olivat minulle täysin arkisia. Mutta hänelle ne olivat muistutus siitä, mitä hän oli joutunut pakenemaan lapsuudessaan.

Viikkojen aikana hänen katseensa muuttui. Ei enää pistäviä, epäluuloisia, tutkivia tuijotuksia. Tilalle tuli jotain rauhallisempaa, luottavaisempaa.

Mutta minä muistan edelleen sen illan — hetken, jolloin yksi pieni ele voi avata toisessa ihmisessä haavan, joka ei koskaan täysin parantunut.

Ja opin yhden asian:
Joskus trauma ei etsi syyllistä. Se etsii vain varjoa, johon takertua.