Uutinen iski minuun kovemmin kuin olisin ikinä kuvitellut. En voinut käsittää, että hän tuhlasi niin valtavan summan johonkin, joka tuntui täysin tarpeettomalta, varsinkin kun poikani valmistautui pääsemään yliopistoon ja jokainen taloudellinen tuki olisi ollut tärkeä. Olin hämmentynyt, pettynyt ja vihainen yhtä aikaa.

Kun hän ilmoitti asiasta illallispöydässä lähes kepeään sävyyn, olin vähällä tukehtua. Pidättelin sanojani, jotten olisi sanonut jotain, mitä katuaisin. Lähtiessäni kotiin mieleni myllersi: muistin, miten äiti oli vuosikausia säästänyt viimeisenkin kolikon voidakseen ostaa lahjoja lapsilleni, miten hän oli kieltäytynyt kaikesta omasta, vain jotta meillä olisi enemmän. Ja nyt — ylellinen mekko?

Muutaman päivän kuluttua en enää pystynyt vaikenemaan.

— Äiti, sanoin tiukalla äänellä, minusta sinä olit itsekäs. Miten voit ostaa noin kalliin mekon, kun lapsenlapsesi oikeasti tarvitsee apuasi?

Hänen vastauksensa pysäytti minut täysin. En ollut valmistautunut siihen — en edes uskonut, että äitini kykenisi sanomaan sellaista.

Hän katsoi minua pitkään, raskaasti. Hänen katseessaan ei ollut tuttua lempeyttä, ei edes häivähdystä huolesta. Siellä oli vain syvä väsymys… ja jotakin kovaa, johon en ollut ennen törmännyt.

— Itsekäs? hän toisti hiljaa. — Hyvä on. Puhutaan sitten itsekkyydestä.

Seisahduin kuin seinään. Äitini ei koskaan puhunut tuohon sävyyn. Hän ei väitellyt, ei puolustellut itseään. Nyt hänestä kuitenkin huokui päättäväisyys, jota en ollut aiemmin nähnyt.

Hän nousi hitaasti, käveli ikkunan luo ja lausui lauseen, joka repäisi elämäni rikki yhdellä iskulla.

— Minulla on syöpä. Ja minulla ei luultavasti ole paljon aikaa jäljellä.

Tunsin, kuinka ilma katosi ympäriltäni. Aivoni yrittivät tarttua sanoihin, mutta mikään ei tuntunut todelliselta.

— Mitä… mitä sinä sanoit? kuiskasin.

Hän kääntyi minua kohti. Hänen kasvoillaan ei ollut epätoivoa, ei paniikkia — vain tyyni, kipeä hyväksyntä. Sellainen, jonka voi saavuttaa vain silloin, kun on jo käynyt pahimman läpi yksin.

— Sain tietää asiasta kaksi viikkoa sitten, hän jatkoi. — En halunnut kertoa ennen kuin olin itse miettinyt, mitä teen. Mutta nyt… sinä pakotit minut sanomaan sen ääneen.

Istahdin tuolille, jalat tärisivät. Koko huone tuntui vääristyneeltä, kuin seinät olisivat liikkuneet.

Äiti laski eteeni valkoisen kirjekuoren.

— Tässä ovat tulokset. Voit lukea ne itse.

Avasin kuoren vapisevin käsin. Lääketieteelliset termit, julmat diagnoosit ja lopulliset johtopäätökset syöksyivät silmiini yksi toisensa jälkeen. Jokainen sana tuntui lyönniltä rintaan.

— Miksi et kertonut? kysyin lopulta, kyyneleet valuen poskillani.

Hän istui alas ja hymyili heikosti — väsyneesti mutta lempeästi.

— Siksi, että tiedän, mitä olisit tehnyt, hän sanoi hiljaa. — Olisit juossut lääkäriltä toiselle, pakottanut minut tutkimuksiin, etsinyt ihmettä. Ja minä… minä en halua viettää jäljellä olevaa aikaani sairaaloissa. Olen käyttänyt neljäkymmentä vuotta teistä huolehtiessa. Aina vain teidän tarpeitanne ajatellen. Ja yhtäkkiä tajusin, etten ole koskaan tehnyt mitään täysin vain itseäni varten.

Hän hengitti syvään.

— Siksi ostin mekon. Ensimmäisen oikeasti kauniin mekon, jonka olen koskaan itselleni valinnut. Halusin tuntea itseni eläväksi vielä kerran. Halusin kävellä kaupungilla se ylläni, istua ystävieni kanssa ja muistaa, miltä tuntuu olla nainen eikä vain äiti tai isoäiti. Aika on rajallinen.

Pudotin katseeni. Häpeä poltti sisälläni. Olin tuominnut hänet tietämättä totuutta — tietämättä, millaista taakkaa hän kantoi yksinään.

— Miksi kerroit vasta nyt? kysyin värisevällä äänellä.

Hän kohautti olkapäitään.

— Koska en halua, että se vähäinen aika, joka minulla on, muuttuu loputtomaksi taisteluksi jonkun muun toiveiden takia. Haluan elää tämän ajan niin kuin minä päätän. Ja tämä mekko… se on osa sitä.

Nousin ja menin hänen luokseen. Halasin häntä pitkään. Hän ei liikkunut ensin, mutta lopulta hänkin kietoi kätensä ympärilleni.

— Anna anteeksi, nyyhkyttelin. — Olin niin väärässä.

— Sinä vain pelkäsit, hän sanoi hiljaa. — Nyt tiedät totuuden.

Ja sillä hetkellä ymmärsin:

Kyse ei ollut koskaan mekosta. Kyse oli siitä, että hänellä oli vielä oikeus tuntea itsensä eläväksi — edes kerran, edes hetken.