Hänen poskensa olivat kylmästä punaiset, koko keho vapisi, mutta hänen käsivartensa pitelivät edelleen tiukasti vastasyntynyttä pikkusiskoa. Hän ei vastustellut, ei yrittänyt paeta. Hän vain puristi vauvaa itseään vasten kuin peläten, että joku veisi hänet pois, jos hän löysäisi otteensa.

Lastenlääkäri otti vauvan varovasti ja tarkisti hengityksen, sykkeen, ihonvärin. Tyttövauva oli täysin kunnossa — rauhallinen, jopa yllättävän tyytyväinen ympärillä riehuvaan sekasortoon nähden.

Mutta pojan kasvoilla näkyi jotakin, mikä sai kaikki aikuiset pysähtymään. Se ei ollut pelkkää pelkoa. Se oli sellaista tuskaa ja vakavuutta, jota ei olisi pitänyt kuulua kuusivuotiaalle lapselle.

Äiti nukkui edelleen syvää, lääkkeillä tuettua unta rankan synnytyksen jälkeen. Isä seisoi seinää vasten nojaten, kalpeana ja järkyttyneenä.
— Miksi hän teki tämän? Miksi? — hän kuiskasi lähes itselleen.

Vasta kun poika vietiin pieneen tutkimushuoneeseen ja hänelle puhuttiin lempeästi, totuus alkoi vähitellen paljastua. Hänen ensimmäiset sanansa olivat kuin isku kaikille paikalla oleville:

— Halusin pelastaa hänet, — poika sanoi hiljaa. — Kuulin, että he aikovat viedä hänet pois.

Hoitajat ja lääkärit katsoivat toisiaan ymmällään.

— Kuka aikoi viedä hänet? — psykologi kysyi varovasti.

Poika puri huultaan, epäröi, ja lopulta hänen äänensä värisi:
— Samat… jotka veivät pikkuveljeni.

Huoneeseen laskeutui painava hiljaisuus.

Isä pudisti päätään, järkyttyneenä:
— Mistä sinä puhut? Meillä ei ole ollut toista lasta.

Mutta poika ei nostanut katsettaan.
— Oli, — hän kuiskasi. — Kaksi vuotta sitten. Äiti itki, sinä huusit lääkäreille. He veivät vauvan pois, eivätkä koskaan tuoneet häntä takaisin.

Silloin aikuiset ymmärsivät.
Sen, minkä he olivat luulleet olevan liian raskasta lapsen ymmärtää, lapsi olikin kantanut sisällään kaksi vuotta — yksin, ilman että kukaan selitti mitään.

Kun hän sinä päivänä kuuli hoitajien puhuvan “siirrosta” — joka oli vain huoneenvaihto remontin vuoksi — hänen mielessään sana merkitsi samaa kuin silloin ennen: viedään pois lopullisesti.

Yksi hoitajista, joka oli nähnyt pojan juoksevan käytävällä, selitti vapisevalla äänellä:
— Sanoin vain, että vauva siirretään huomenna toiseen huoneeseen… En yhtään arvannut, miten hän sen ymmärtää.

Mutta pojan maailmassa “siirtää” tarkoitti “kadottaa”.

Psykologi laskeutui pojan tasolle, katsoi häntä suoraan silmiin:
— Pelkäsit, että menettäisit hänetkin… eikö niin?

Pojan kasvot vääntyivät, ja ensimmäistä kertaa hän antoi kyynelten tulla.
— En halunnut… että hän katoaa. Niin kuin… hän.

Kun äiti herätettiin ja hänelle kerrottiin, mitä oli tapahtunut, hänen läpitunkeva itkunsa kaikui koko käytävän läpi. Hän juoksi lastensa luo ja painoi heidät rintakehäänsä vasten, kuin haluten suojata heitä omalla ruumiillaan. Isä laski kätensä värisevästi pojan olalle, kykenemättä puhumaan.

Lääkärit ja hoitajat seisoivat hiljaa, ymmärtäen tilanteen karuuden. Poika ei ollut tehnyt mitään pahantahtoista. Hän oli toiminut ainoastaan pelosta — sellaisesta pelosta, joka oli kasvanut kahden vuoden ajan, piilotettuna aikuisilta.

Joskus aikuisen hiljaisuus satuttaa lasta enemmän kuin totuus.

Kun isä lopulta kietoi kätensä pojan ympärille, poika painautui häneen ja kuiskasi murtuneella äänellä:
— Halusin vain… että hän pysyy elossa.

Eikä kukaan tuominnut häntä.
Kaikki ymmärsivät: hänen tekonsa ei ollut uhmakkuutta, vaan epätoivoinen yritys suojella — pienen sydämen viimeinen huuto, joka oli kantanut liian suurta surua liian pitkään.