En olisi väittänyt, että kyse on vain vitamiinien puutteesta, kylmästä ilmasta tai stressistä. Totuus, joka lopulta saavutti minut, oli paljon raskaampi kuin olisin osannut kuvitella.

Lääkäri tarkasteli käsiäni pitkään, aivan kuin näkisi niissä merkin, jonka muut ohittavat huomaamattaan. Hänen katseensa muuttui vakavaksi, ja hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoi:

— Näitä uurteita kutsutaan Beau’n viivoiksi. Ne ilmaantuvat silloin, kun elimistö käy läpi voimakkaan rasituksen, äkillisen shokin tai vakavan toimintahäiriön. Joskus sellaisen, jota ei missään nimessä pidä vähätellä.

Tunsin sisälläni kylmän piston. Katsoin kynsiäni — niin pieniä, huomaamattomia juovia — ja olin järkyttynyt siitä, että olin sivuuttanut ne viikkojen ajan.

— Millaista rasitusta tarkoitatte? — kysyin, vaikka pelkäsin vastausta.

Lääkäri valitsi sanansa huolellisesti.

— Usein tämä kertoo siitä, että keho ei ole saanut riittävästi ravintoa tai happea, tai että se taistelee piilevän tulehduksen kanssa. Kyseessä voi olla aineenvaihdunnan häiriö, maksan tai munuaisten kuormitus, hormonitoiminnan ongelma. Ja joissakin tapauksissa… — Hän keskeytti.

— Joissakin tapauksissa mitä? — kuiskasin.

— Joissakin tapauksissa nämä ovat varhaisia merkkejä sairauksista, jotka löydetään yleensä vasta silloin, kun on jo myöhäistä.

Sydämeni löi tyhjää. Lääkäri kirjoitti jo lähetteitä — yksi toisensa jälkeen — päättämättömyyttä osoittamatta. Kaikki tuntui tapahtuvan nopeasti ja silti liian hitaasti.

— Tutkimukset on tehtävä mahdollisimman pian, — hän lisäsi. — Tässä ei voi viivytellä.

Siitä alkoi todellinen kilpajuoksu. Verikokeita, ultraäänitutkimuksia, erikoislääkärien vastaanottoja, lisätestejä. Olin kuin jonkun näkymättömän totuuden jahtaama, totuuden, jonka olisi pitänyt nähdä paljon aikaisemmin. Viikkojen ajan olin syyttänyt väsymystä työstä, unirytmistä ja kiireestä. En ollut koskaan ajatellut, että kehoni taisteli hiljaa.

Tutkimustulokset selittivät lopulta kaiken. Elimistöni oli jo kuukausia pyrkinyt käsittelemään voimakasta tulehdusta, jonka olin sivuuttanut. Immuunijärjestelmäni oli äärirajoilla. Ja nuo pienet juovat kynsissäni olivat ensimmäisiä näkyviä merkkejä siitä, että jokin oli todella vialla.

— Teillä oli valtava onni, että tulitte nyt, — lääkäri sanoi, kun kävimme läpi tuloksia. — Muutama kuukausi lisää, ja tilanne olisi ollut paljon vaikeampi.

Silloin ymmärsin jotain, mitä monet eivät halua myöntää: keho ei varoita turhaan. Joskus se lähettää vain hyvin hienovaraisia merkkejä — ja jos niitä ei huomaa, seuraukset voivat olla peruuttamattomia.

Hoitojen edetessä uurteet alkoivat vähitellen kadota kynsistäni. Mutta kokemus jätti minuun paljon syvemmän jäljen kuin mikään näkyvä merkki. Siitä lähtien aina, kun joku sanoo: “Katso, kynsiini on ilmestynyt outoja viivoja”, tunnen kylmän väreen. Sillä tiedän, mitä ne voivat merkitä.

Nämä hennot juovat eivät ole pelkkiä ulkonäköön liittyviä yksityiskohtia. Ne ovat varoituksia — hälytysmerkkejä siitä, että keho ei enää jaksa taistella hiljaa.

Katso omia kynsiäsi nyt. Jos näet jotain, mikä muistuttaa niitä merkkejä, jotka minä aikoinani vähättelin, älä tee samaa virhettä. Älä odota. Älä toivo, että se katoaa itsestään.

Koska joskus juuri nämä pienet, huomaamattomat merkit antavat mahdollisuuden hakea apua ajoissa. Ja toisinaan — kyllä, toisinaan — ne voivat pelastaa henkesi.