Hän ei osannut selittää, mitä oli kuullut, mutta toisti koko ajan, että “siellä on jotain pielessä”. Hän pyysi, lähes rukoili, että poliisit tulisivat heti.

Paikalle lähetettiin partio ja mukana myös koulutettu saksanpaimenkoira. Poliisit kiersivät lähitaloja, koputtivat oville, kyselivät naapureilta. Kukaan ei ollut havainnut mitään erikoista — paitsi yksi vanha mies, joka sanoi kuulleensa yöllä vaimean ähkäisyn, mutta luuli sen olevan jonkun televisiosta tuleva ääni.

Kun poliisit lähestyivät kyseistä taloa, he tunsivat heti epämiellyttävän tunteen. Talo näytti hylätyltä: kallistunut aita, kulunut ovi, ikkunat paksun pölyn peitossa. Mutta siinä oli jotain muutakin — ikään kuin koko rakennus olisi kantanut sisällään jotain, mitä sen ei olisi koskaan pitänyt kätkeä.

Sisällä näky oli vielä oudompi. Olohuoneen lattia oli lähes kokonaan sortunut, lautoja oli murentunut ja keskellä ammotti syvä halkeama, joka johti mustaan tyhjyyteen. Ilma oli kosteaa, kylmää ja tunkkaista, kuin talo olisi vuosikausia pidättänyt hengitystään.

Silloin palveluskoira pysähtyi. Sen korvat nousivat pystyyn, selkäkarvat nousivat, ja se alkoi murista matalasti ennen kuin ryhtyi raapimaan lattiaa aivan halkeaman reunalla. Se oli varma. Jotain oli alhaalla.

Poliisit vaihtoivat katseita. Yksi heistä kumartui, suuntasi taskulampun valon syvyyteen ja katsoi tarkkaan.

Hetken kuluttua hänen kasvonsa kalpenivat.

Valokeilassa näkyi hahmo. Ihmisen muotoinen, mutta vään­tynyt luonnottomaan asentoon, kuin se olisi pudonnut tai kaatunut sinne epätoivoisessa yrityksessä paeta jotain. Toinen käsi oli kohotettuna ylös, sormet jähmettyneet viimeiseen, turhaan oteyritykseen. Kasvoja ei näkynyt — varjo peitti ne täysin — mutta silti jokainen poliisi tunsi kylmän väristyksen. Sieltä alhaalta… joku tarkkaili heitä.

— Meidän täytyy mennä alas, partion johtaja sanoi hiljaa, vaikka hänen äänestään kuuli, ettei hän itsekään uskonut siihen.

Juuri silloin talo päästi syvän, valittavan narahduksen, kuin jokin sisällä olisi vastustanut heidän läsnäoloaan. Katosta irtosi pölyä, lattia tärähti.

Johtaja siirsi lampun jälleen halkeaman ylle.

Ja he näkivät sen.

Liike.
Pieni ensin. Tuskin havaittava. Mutta epäilemätön.

— Onko hän… elossa? yksi poliiseista kysyi ääni väristen.

Johtaja pudisti hitaasti päätään.

— Tämä… ei ole ihminen.

Hiljaisuus muuttui painostavaksi. Sitten pohjasta kuului ääni — sellainen, joka ei muistuttanut mitään eläimen tai ihmisen tuottamaa. Hidas laahustus, kuin jokin kiipeäisi kosteaa maata pitkin ylöspäin.

Koira uikutti pelosta, sellaisesta alkukantaisesta kauhusta, joka herää vain silloin, kun eläin tuntee lähellään jotakin käsittämätöntä.

Sitten se kuului.

Kuiskaus.

Se ei ollut puhetta, mutta se oli jollain tavalla ymmärrettävää. Syvää, käheää, maanalaiselta tuntuvaa. Ja pahinta oli se, että jokainen poliisi tunsi saman sekunnin murto-osassa: se kuiskaus yritti lausua heidän nimensä.

Taskulampun valo paljasti vielä jotain muuta. Halkeaman seinämissä oli pitkittäisiä, epäsäännöllisiä naarmuja — kuin joku tai jokin olisi yrittänyt epätoivoisesti kiivetä ylös ja epäonnistunut kerta toisensa jälkeen. Ne eivät olleet ihmisen kynsien jälkiä.

— Kaikki taakse! Nyt heti! johtaja komensi.

Mutta talo ei aikonut päästää heitä.

Syvyyksistä kuului äkisti raskas jyrähdys. Halkeama leveni heidän silmiensä edessä. Jokin liikkui alhaalla — ja ei enää hitaasti. Se nousi.

Ja silloin se näkyi.

Varjomainen hahmo, muodoton massa, joka ei heijastanut valoa lainkaan. Se näytti lipuvan ylöspäin, ikään kuin olisi ollut elävä pimeys.

Koira ulvahti ja juoksi ulos ovesta. Lattia tärisi, seinät natisivat, talo huojui.

— ULOS! HETI! johtaja karjaisi.

He syöksyivät ovelle, yksi toisensa jälkeen. Viimeisen poliisin juostessa ulos talo vavahti voimakkaasti, ja sisällä kuului ryske — kuin jokin olisi murtautunut pintaan.

He pysähtyivät kadulle, hengittäen raskaasti. Naapurit seisoivat ikkunoissa ymmällään.

Johtaja kääntyi takaisin taloa kohti.

Yhdessä pölyisistä ikkunoista… jokin liikahti.

Nopeasti. Varjona. Lähes kuin käsi olisi vetäytynyt pois näkökentästä.

— Kukaan ei mene tuonne sisään ennen kuin erikoisyksikkö saapuu, johtaja sanoi jännittyneesti.

Mutta silloin talosta kuului uusi kuiskaus.

Se ei enää kutsunut nimiä.

Se kutsui kaikkia.