Lapsena hän piirsi nukkeja, joilla oli valtavat huulet, terävät poskipäät ja täydellisen symmetrinen kasvojen muoto. Kaikki luulivat, että se oli vain lapsellista leikittelyä, pelkkää mielikuvitusta. Kukaan ei ymmärtänyt, että näistä piirroksista tulisi myöhemmin hänen pakkomielteensä – ja syy, joka muuttaisi hänen elämänsä suunnan.

Kaksikymppisenä hän teki päätöksen, joka johti tapahtumaketjuun, jota hän ei enää pystynyt pysäyttämään. Hän astui esteettisen klinikan ovista sisään aikomuksenaan vain hieman ”täyteläistää huuliaan”. Ei mitään suurta, ei mitään radikaalia. Yksi injektio. Yksi pieni muutos, jonka hän uskoi tuovan lisää itsevarmuutta.

Mutta juuri se oli alkua jollekin paljon suuremmalle.

Ensimmäisen toimenpiteen jälkeen hänestä tuntui kuin hän olisi muuttunut toiseksi ihmiseksi. Jotain vapautui hänessä – tai ehkä jotain alkoi ohjata häntä aivan uudella tavalla. Sosiaalisessa mediassa hän sai yhtäkkiä enemmän huomiota, tykkäyksiä ja kehuja kuin koskaan aiemmin. Se tuntui hyvältä. Liian hyvältä. Pian hänen mieleensä hiipi ajatus:
”Ehkä voisin parantaa vielä jotain… vain hieman.”

Siitä lähtien muutos ei enää pysähtynyt.
Huulet täytettiin uudelleen. Poskipäitä muokattiin terävämmiksi. Leuan linjaa vahvistettiin, kasvoihin lisättiin täyteaineita, tehtiin lankakohotuksia, botoxia, pysyvää meikkiä, silmänalusten täyttöjä. Jokaisen hoidon jälkeen hän vannoi itselleen, että tämä oli viimeinen kerta. Mutta aina löytyi seuraava ”pieni parannus”.

Viiden vuoden aikana hän oli käyttänyt toimenpiteisiin yli 10 000 dollaria, eikä huomannut, että jokaisella injektiolla hän liikkui kauemmas siitä luonnollisesta kauneudesta, joka hänellä joskus oli.

Ja ennen kaikkea — hän oli oikeasti kaunis.
Luonnollisella, pehmeällä tavalla. Hänen hymynsä oli lämmin ja vilpitön, ja ihmiset pitivät hänestä juuri siksi. Häntä kehuttiin usein, jopa ohimennen. Mutta hän kuuli vain oman sisäisen äänensä:
”Voisit olla vielä parempi. Vielä kauniimpi.”

Vuosien mittaan hänen ulkonäkönsä muuttui yhä keinotekoisemmaksi.
Huulet olivat niin suuret ja kireät, että ne vaikuttivat epäluonnollisilta. Poskipäät loivat kasvoille varjoja, jotka saivat hänen ilmeensä näyttämään jäykältä. Kasvoista tuli terävät ja muoviset, aivan kuin ne olisi muotoiltu piirroksen mukaan – mutta piirroksen, joka ei koskaan ollut tarkoitettu todelliseksi.

Ratkaiseva hetki koitti, kun hän julkaisi uuden kuvan nettiin.
Hän kuvitteli näyttävänsä parhaimmalta itseltään, mutta reaktiot olivat murskaavia.
Kommentit olivat suoria, kovia ja julmia. Monet sanoivat, että hän oli mennyt liian pitkälle, ettei häntä enää tunnistanut ja että hän oli tuhonnut sen, mikä hänessä ennen oli kauneinta.

Silloin hän katsoi peiliin – oikeasti katsoi.
Ja pelästyi näkemäänsä.

Hän alkoi kysyä neuvoja lääkäreiltä, voiko muutoksia perua. Voiko vuosien täyteaineet poistaa? Voiko hänen kasvonsa palauttaa edes osittain entiselleen? Asiantuntijoiden vastaus oli kylmä ja yksiselitteinen:
kaikkea ei voi palauttaa.
Jotkut toimenpiteet jättävät jälkiä, jotka eivät enää katoa.

Se tieto mursi hänessä jotakin, mitä hän ei tiennyt olleen olemassakaan.

Nyt hän yrittää hyväksyä todellisuuden, jonka hän itse loi. Hän välttelee suodattimia ja täydellisiä, lavastettuja profiileja. Hän yrittää opetella rakastamaan itseään uudelleen – vaikkei peilikuva ole enää sama kuin ennen. Hän kertoo tarinaansa ääneen, jotta muut eivät joutuisi kulkemaan samaa tietä.

Ja aina hän toistaa yhden, kivuliaan totuuden:
”Olin kaunis. En vain ymmärtänyt sitä ennen kuin menetin sen kauneuden.”

Tässä on hänen tarinansa todellinen järkytys.
Ei botox, ei täyteaineet, ei raha.
Vaan se, kuinka helposti täydellisyyden harha voi niellä kokonaisen ihmisen – kunnes hän ei enää tunnista itseään edes omasta katseestaan.