Se oli ensimmäinen yhteinen matkamme vuosiin – ilman lapsia, ilman lastenlapsia, ilman kiirettä ja velvollisuuksia. Olemme jo yli kuusikymppisiä, mutta meren rannalla tunsimme olomme yllättävän nuoriksi, melkein kevyiksi. Aurinko lämmitti, suolainen tuuli puhdisti ajatukset, ja hetken aikaa elimme kuin ennen vanhaan.

Viimeisenä iltana kävelimme paljain jaloin hiekkarannalla ja nauroimme kuin kaksi nuorta, jotka eivät vielä tiedä elämän raskaista puolista. Luulin oikeasti, että tuo rauha kulkisi mukanani kotiin saakka. Kuvittelin, ettei mikään horjuttaisi sitä tasapainoa, jonka olin vihdoin löytänyt.

Mutta olin täysin väärässä.

Heti kun avasimme kotioven, ymmärsin, että jokin oli pahasti pielessä. Olohuoneessa lojui leluja siellä täällä, tuoleilla roikkui takkeja, ja keittiö näytti siltä kuin joku olisi juhlinut siellä koko viikonlopun. Tahmea lätäkkö lattialla, puolillaan olevia laseja tiskipöydällä, murusia joka nurkassa.

Ja kaiken keskellä seisoi miniämme.

Ei hämillään, ei pahoillaan, ei edes yllättyneenä. Hän vain tuijotti puhelintaan ja vilkaisi meihin nopeasti, kuin tulisimme väärään aikaan.

— Ai… te tulitte jo takaisin? hän sanoi välinpitämättömällä äänellä.

Sanattomuus iski minuun kuin kylmä puu­kko.

— Mitä täällä on tapahtunut? kysyin hiljaa, vaikka sisälläni kuohui.

Miniä kohautti olkapäitään.

— Pojilla oli turnaus, joten he nukkuivat täällä viikonlopun. Tytöt tulivat käymään, juotiin vähän… tiedättehän. Ei mitään vakavaa. Mikään ei kai mennyt rikki, hän tokaisi huolimattomasti.

Mikään ei mennyt rikki.

Silloin huomasin äidiltä perimäni arvokkaan koriste­maljakon. Siinä oli pitkä halkeama, joka ei ollut siinä ennen. Ja kaiken lisäksi hän oli tunkenut siihen halpoja muovikukkia – kuin pilkakseen.

Mutta pahin oli vielä edessä.

— Niin, ja siivosin vähän papereitanne pöydältä. Ne näyttivät turhilta, veivät vain tilaa, hän jatkoi.

Turhilta.

Asiakirjat, vanhat kirjeet, tärkeät laskut – kaikki, mitä olin säilyttänyt huolella.

Tunsin, kuinka sisälleni nousi raivo, jonka tiesin liian hyvin. Se ei ollut huutoa, ei paniikkia – se oli syvä, vakaa, kylmä aalto, joka pyyhkäisi kaiken lomarauhan mukanaan.

— Nyt riittää, sanoin matalalla äänellä, joka sai hänet viimein nostamaan katseensa.

— Mitä te tarkoitatte? hän mutisi.

Katsoin häntä suoraan.

— Tämä oli viimeinen kerta, kun astuit taloomme kysymättä. Viimeinen kerta, kun koskit tavaroihimme. Viimeinen kerta, kun toit tänne sekasortoa, vastuuttomuutta ja omavaltaisuutta.

Miniä näytti siltä, että aikoi sanoa jotain vastaan, mutta en antanut siihen tilaisuutta.

— Ja nyt siivoat tämän kaiken. Yksin. Et lähde täältä ennen kuin koti on kunnossa – juuri sellaisessa kunnossa kuin se oli, kun lähdimme.

Mieheni seisoi vieressäni hiljaa, mutta näin hänen katseestaan, että hän oli tällä kertaa täysin minun puolellani. Siinä oli sellaista päättäväisyyttä ja ylpeyttä, jota en ollut nähnyt hänessä pitkään aikaan.

Miniä jäi hetkeksi täysin liikkumatta, kuin hän ei olisi uskonut, että joku uskalsi vihdoin vetää rajat. Sitten hänen katseensa laski.

Ja hän alkoi siivota.

Minä tiesin, että tämä ei ollut pelkkä siivous. Se oli oppitunti. Ei kotitöistä, vaan kunnioituksesta.

Ja tuota oppia hän ei unohtaisi.