Tämän päätöksen taustalla on lupaus, joka muutti hänen elämänsä pysyvästi.
Mutta tarina ei lopu tähän. Kaikkein hätkähdyttävin osa on vasta tulossa…

Koko tämän ajan kukaan — ei hänen perheensä eikä ystävänsä — ole ymmärtänyt, miksi hän pitää niin tiukasti kiinni pitkistä hiuksistaan. Joka aamu hän sitoi ne huolellisesti, aivan kuin piilottaisi niiden sisälle jotakin, mitä kukaan muu ei saisi nähdä. Hänen miehensä vakuutti hänelle yhä uudelleen, että lyhyt ja moderni leikkaus sopisi hänelle paremmin. Mutta nainen ei suostunut kuuntelemaan. Riitti, että joku mainitsi sakset, ja hänen ilmeensä jähmettyi.

Hänen outo käytöksensä muuttui vähitellen koko suvun arvoitukseksi. Jotkut pitivät sitä oikkuna, toiset selittämättömänä itsepäisyytenä. Todellisuus oli kuitenkin paljon synkempi. Niin raskas ja kivulias, että nainen itsekin oli yrittänyt unohtaa sen.

Kaikki sai alkunsa kaksikymmentäviisi vuotta sitten, sinä yönä, joka murskasi hänen elämänsä. Hän ei koskaan kertonut kenellekään, mitä oikeasti tapahtui. Muut muistivat vain sen, että hän palasi kotiin itkien, sormensa puristuivat tiukasti hiuksiin ja hänen kasvoillaan oli pelko, jonka kaltaista he eivät olleet ennen nähneet.

Sinä yönä hän antoi lupauksen. Lupauksen jollekin, jonka hän menetti.
Tai… jollekin, josta hänet erotettiin vastoin tahtoaan.

Siitä hetkestä lähtien hän vannoineensa, ettei leikkaa hiuksiaan enää koskaan — ei senttiäkään. Hänelle hiukset eivät olleet ulkonäkökysymys, vaan viimeinen elävä muisto henkilöstä, jota hän oli rakastanut enemmän kuin itseään. Jokainen suortuva kantoi tarinaa. Jokainen solmu oli kuin ääni menneisyydestä, kosketus, hetki, joka ei enää koskaan palaisi.

Niin kauan kuin hänen hiuksensa kasvoivat, hän uskoi, että se joku oli yhä jollakin tavoin hänen lähellään.

Mutta viime aikoina jokin oli muuttunut. Jokin, jota hän ei ollut odottanut. Jokin, joka rikkoi sen hiljaisen tasapainon, jonka hän oli rakentanut itselleen.

Eräänä aamuna, kun hän harjasi hiuksiaan peilin edessä, hän huomasi jotakin erikoista. Tummien hiusten keskeltä erottui yksi ainut suortuva, joka ei sopinut muiden joukkoon. Se oli vaalea — juuri samansävyinen kuin erään henkilön hiukset kauan sitten… henkilön, jota hän ei ollut koskaan unohtanut.

Aluksi hän luuli sen olevan valon heijastus. Mutta hiussuortuva oli todellinen. Ja vielä oudompaa — se oli lämmin. Epätavallisen lämmin. Kun hän kosketti sitä varovasti, kylmä väristys kulki hänen selkäänsä pitkin.

Se ei ollut sattumaa.
Ei luonnollinen ilmiö.
Se oli merkki.

Koko päivän ajan pinnalle nousi muistoja, joita hän oli yrittänyt painaa syvälle sisimpäänsä. Hän kuuli jälleen äänen, joka oli kauan sitten pyytänyt häntä lupaamaan, ettei hän unohtaisi. Että hän säilyttäisi jotain — mitä tahansa — heidän väliltään. Ja niin hän oli tehnyt. Kyyneleet silmissään.

Hänen miehensä huomasi heti, että jokin oli vialla. Nainen vapisi, ja katsoi eteensä niin kuin näkisi jonkun, jonka ei enää pitäisi olla elossa. Kun mies kysyi, mitä oli tapahtunut, hän ei tällä kertaa vaiennut.

Hitaasti hän nousi, käveli miehensä luo ja lausui murtuneella äänellä:

«Minun täytyy kertoa sinulle jotain. Olen kantanut mukanani erästä salaisuutta kaksikymmentäviisi vuotta… ja tänään se tuli takaisin.»

Se, mitä hän sitten kertoi, sai miehen polvilleen. Naisen sanat olivat raskaita, täynnä tuskaa ja totuutta, jota oli mahdoton paeta. Tarina, jonka hän lopulta paljasti, mursi yhdessä hetkessä kaiken, mitä he olivat pitäneet varmana.

Se oli kertomus menetyksestä. Petoksesta. Yhdestä yöstä, jonka olisi pitänyt pysyä ikuisesti piilossa.
Ja ehkä… jonkun paluusta, jota ajan ei koskaan pitänyt tuoda takaisin.

Sillä tuo vaalea hiussuortuva oli vasta alku.
Ensimmäinen varoitus.
Ensimmäinen järkytys.

Ja se, mitä seurasi sen jälkeen — oli vielä pelottavampaa.