Hän vain katsoi minua kylmästi, kuin kaikki olisi ollut päätetty jo kauan sitten. Jäin seisomaan hänen eteensä hämmentyneenä, täysin valmistautumattomana. En ollut odottanut tätä. Hiljaisuus hänen ja minun välillä oli painavampi kuin mikään syytös.

Mutta tarina ei päättynyt siihen. Se, mitä tapahtui myöhemmin, oli vielä käsittämättömämpää.

Kun poistuin toimistosta, huomasin käsieni tärisevän. Käytävä tuntui yhtäkkiä pidemmältä, ja ilma oli raskasta hengittää. Kävin mielessäni läpi viimeiset viikot: teinkö virheen, jota kukaan ei sanonut ääneen? Oliko joku huomauttanut jostakin? Ei mitään. Minua ei ollut koskaan moitittu. Työni oli ollut moitteetonta.

Silti minut oli heitetty ulos sekunnissa, kuin olisin ollut merkityksetön.

Istuin autossani parkkipaikalla yli tunnin. En saanut itseäni liikkeelle. Puhelin oli hiljaa: ei soittoja, ei viestejä, ei mitään. Tuntui siltä, kuin elämäni olisi yhtäkkiä suistunut raiteiltaan ilman varoitusta. En voinut olla miettimättä: jos minut irtisanottiin näin äkillisesti, on pakko olla jokin syy, jota en tiedä.

Todellinen järkytys odotti illalla.

Kun palasin kotiin, löysin postilaatikosta paksun, nimetöntä lähettäjää vailla olevan kirjekuoren. Se herätti heti levottomuutta. Avasin sen saman tien, vielä rappukäytävässä.

Kuoren sisällä oli vain yksi valokuva.

Kuvassa entinen pomoni istui kahvilan terassilla miehen kanssa, jota en ollut nähnyt seitsemään vuoteen. Se oli entinen liikekumppanini. Hän katosi aikanaan ilman jälkiä sen jälkeen, kun yhteiseltä tililtämme katosi suuri summa rahaa. Olin uskonut hänen pettäneen minut. Olin luullut, etten enää koskaan kuulisi hänestä.

Ja nyt hän istui pomoni vastapäätä, aivan kuin he olisivat tunteneet toisensa jo pitkään.

Kuvan takana oli mustalla tussilla kirjoitettu lyhyt viesti: “Sinun täytyy tietää totuus. Tämä on vasta alku.”

Katsoin kuvaa pitkään. Tunsin sydämeni hakkaavan epäsäännöllisesti. Irtisanomiseni ei enää näyttänyt satunnaiselta. Se oli harkittu siirto, osa jotakin suunnitelmaa, jota en ollut huomannut.

Miksi entinen kumppanini ilmestyi juuri nyt? Miksi hän tapasi juuri ihmisen, joka oli heittänyt minut ulos työpaikaltani? Kuka oli ottanut tämän kuvan — hän itse vai joku muu? Ja miksi se lähetettiin minulle?

Tutkiessani kuvaa tarkemmin huomasin jotain, mikä oli aluksi jäänyt huomaamatta. Kahvilan ikkunan heijastuksesta näkyi hahmo — kuvaaja. Hän seisoi tarpeeksi lähellä, että olisi voinut kuulla keskustelun. Hän ei ollut sattumalta paikalla.

Yö kului täysin valvomatta. Yritin ymmärtää, mihin olin joutunut. Kaikki tuntui kietoutuneen näkymättömään verkkoon, jonka keskelle olin huomaamattani astunut.

Aamulla, tarkalleen klo 9.17, puhelimeni soi. Tuntematon numero. Ei maakoodia, ei tunnistetta. Epäröin hetken ja vastasin.

Linjalla oli matala, lähes kuiskaava ääni:

– Älä etsi selityksiä vääristä paikoista. Seuraa jälkiä, jotka ilmestyvät. Ja ennen kaikkea… älä kerro kenellekään. Sinua ei vain irtisanottu. Sinulle annettiin varoitus.

Sitten linja katkesi.

Kun tarkistin puhelimen lokin, numero oli kadonnut. Ei jälkeä. Aivan kuin puhelu ei olisi koskaan tapahtunut.

Silloin tajusin, että olin paljon syvemmällä kuin olin kuvitellut. Pomoni, vanha kumppanini, salaa otettu valokuva ja mystinen puhelu — ne olivat vasta pintaa. Jotain paljon synkempää liikkui taustalla.

Ensimmäistä kertaa pelko muuttui toiseksi tunteeksi: vihaksi. He halusivat hiljentää minut, työntää minut pois ja saada minut katoamaan. Mutta he tekivät kohtalokkaan virheen.

Mitä sain myöhemmin selville, oli monin verroin pelottavampaa kuin irtisanominen.

Ja tämä oli vasta alkusoittoa.