Lattialla makasi jokin pieni, kirkkaanvihreä olento tai esine — niin omituisen näköinen, etten ensi hetkellä edes ymmärtänyt, mitä katsoin. Se näytti siltä kuin se olisi ollut irronnut palanen huonekasvin varresta… tai ehkäpä lelu, joka oli pudonnut pöydältä huomaamattani.
Kumarruin hieman lähemmäs, yrittäen hahmottaa sen muotoa. Mutta mikään siinä ei näyttänyt luonnolliselta. Sen pinta oli liian sileä, väri liian intensiivinen, ja sivuilla olevat tummat, piikkimäiset ulokkeet näyttivät melkein muovisilta. En pystynyt yhdistämään sitä mihinkään tuntemaamme eläimeen tai kasviin.
Sitten — ilman varoitusta — se liikahti.
Selkäpiitä karmiva väristys kulki kehoni läpi. Se, minkä olin luullut olevan esine, supistui pienesti ja alkoi hitaasti, melkein kiemurrellen, ryömiä eteenpäin lattiaa pitkin. Vasta silloin tajusin, että se oli elävä olento. Mutta sen liikkeissä oli jotain oudon vierasta, jotain, mikä ei muistuttanut mitään maallista.
Sen runko hohti kirkkaanvihreänä, lähes neonvalona, kuin se olisi ollut oma valonlähteensä. Jokainen sen askel — tai mikäli niitä askeliksi voi kutsua — jätti jälkeensä ohuen, kiiltävän juovan, aivan kuin jonkinlaista tahmeaa nestettä. Lähestyessäni varovasti näin vielä selvemmin, ettei sillä ollut jalkoja, silmiä, suuosaa tai mitään selkeää anatomista rakennetta. Se oli kuin yksi yhtenäinen, outo massa.
Ja silti minusta tuntui, että se ”tunsi” minun olevan siinä.
Joka kerta kun liikuin edes hieman, sen sivupiikit värähtivät kevyesti. Aivan kuin se olisi reagoinut hengitykseeni, lämpööni, askelten tärinään. Olohuoneen hiljaisuudessa tunsin, miten jännitys kiristyi ympärilläni, kunnes sydämeni hakkasi niin kovaa, että melkein kuulin sen.
Yhtäkkiä olento liukui eteenpäin paljon nopeammin. Se syöksähti kuin vihreä salama matalaa pintaa pitkin, ja minä hypähdin taaksepäin säikähtäneenä. En ehtinyt edes räpäyttää silmiäni, kun se jo katosi sohvapöydän alle. Kumarruin nopeasti katsomaan sen perään — mutta sitä ei enää ollut siellä. Se oli kadonnut kuin se olisi sulautunut varjoon.
Tunsin kylmän piston vatsassani.
Miten niin kirkas ja näkyvä olento saattoi hävitä silmistäni näin nopeasti? Missä se nyt oli? Kaapin takana? Seinän rajassa? Vai — ajatus sai polveni lähes pettämään — ehkä jo liian lähellä, liian lähellä ihollani, jotta näkisin sen?
Silmäni osuivat lopulta johonkin olohuoneen hämärässä nurkassa. Pieni vihreä heijastus, tuskin havaittava. Kun katsoin tarkemmin, näin sen: olento kiipeämässä seinää pitkin. Hitaasti mutta määrätietoisesti se eteni ylöspäin, ikään kuin sen paino ei olisi merkinnyt mitään. Se piti kiinni pystysuorasta pinnasta vaivatta, kuin tarttuisi siihen näkymättömillä imukupeilla.
Se näky sai oloni muuttumaan jäätäväksi.
Se ei ollut mikään hyönteinen. Ei mikään trooppinen vieraslaji. Ei mikään muualta tuotu toukka tai toukkamainen eläin. Se oli jotain muuta — jotain, mikä ei yksinkertaisesti kuulunut tähän maailmaan, tai ainakaan ei ihmisen kotiin.
Käsi täristen tartuin puhelimeeni ja aloin etsiä tietoa. Mutta mikään, minkä löysin, ei vastannut tätä olentoa. Mitä enemmän sitä seurasin, sitä enemmän pelko puristi rintaani. Ei sen takia, miltä se näytti — vaan sen, miten älykkäästi se tuntui liikkuvan. Se etsi paikkaa. Koloa. Varjoa. Tilaisuutta.
Kun lopulta onnistuin tunnistamaan sen, käteni muuttuivat jäätävän kylmiksi.
Tämä pieni, lelumaiselta näyttävä vihreä olento oli todellisuudessa äärimmäisen vaarallinen. Sen erikoinen väri ei ollut sattumaa — se oli varoitusmerkki. Ja jos olisin koskenut siihen paljain käsin… seuraukset olisivat voineet olla hyvin, hyvin vakavat.
Olen yhä helpottunut siitä, että ymmärsin tilanteen ajoissa.