Se kuulosti siltä kuin joku olisi lyönyt täyteen voimaansa paksua teräslevyä. Ohikulkijat säpsähtivät, pysähtyivät ja käänsivät katseensa äänen suuntaan — ja jähmettyivät paikoilleen.

Valkoisen pakettiauton katolla seisoi harmaahapsinen, väsyneen näköinen iäkäs mies. Hänen käsissään oli massiivinen lekavasara, joka heilahti jokaisella liikkeellä uhkaavassa kaaressa ennen kuin iskeytyi katon peltiin murskaavalla voimalla. Metalli vääntyi ja upposi sisäänpäin, maali lensi sirpaleina ilmaan, ja tuulilasi halkesi yhä laajeneviksi hämähäkinverkoiksi, kunnes särkyi kokonaan pieniksi kimmeltäviksi siruiksi.

Kukaan ei puhunut. Ihmiset seisoivat hiljaa, järkyttyneinä. Mies karjui epäselviä, katkonaisia sanoja — rukousten, kirousten ja tuskan sekaista, raakaa ääntä. Hänen kasvoillaan näkyi sellainen epätoivo, ettei kukaan uskaltanut astua lähemmäksi.

Vasta nuori ohikulkija sai vapisevin käsin soitettua poliisin. Muutaman minuutin kuluttua sireenit halkoivat ilman. Partioauton ovet paiskattiin auki ja kaksi poliisia juoksi paikalle. He vetivät miehen alas katolta ja ottivat aseen pois hänen käsistään.

Mutta seuraava hetki yllätti kaikki.

Mies ei vastustellut. Hän ei huutanut eikä yrittänyt paeta. Hän lysähti jalkakäytävän reunalle, peitti kasvonsa käsillään ja alkoi itkeä — syvästi, lohduttomasti, kuin ihminen, jolta on riistetty kaikki.

Poliisit kyykistyivät hänen viereensä ja yrittivät saada selville, miksi hän oli raivonnut näin. Kun mies vihdoin nosti katseensa, hänen silmissään oli sellaista tuskaa, että kummankin poliisin ilme vakavoitui.

— Tämä auto… ei ole minun, hän sanoi hiljaa. — Eikä se ole koskaan ollutkaan.

Poliisit vaihtoivat pikaisen, hämmentyneen katseen, mutta mies jatkoi, ääni tukahtuneena:

— Sen osti minun poikani. Kuukausi sitten. Hän sanoi säästäneensä vuosia. Hän uskoi, että tämä auto avaisi hänelle uuden alun… uuden elämän. Hän oli niin ylpeä. Ja minä olin ylpeä hänestä.

Mies nielaisi raskaasti, kuin jokainen lause satuttaisi.

— Eilen illalla… hänet löydettiin kuolleena.

Joukosta kuului tukahdutettu huokaus. Eräs nainen nosti käden suulleen.

— Poliisi sanoi, että se oli itsemurha, — mies jatkoi. — Mutta minä en usko. Poikani ei olisi jättänyt minua yksin. Ei koskaan. Sitten hänen ystävänsä soittivat minulle… ja kertoivat totuuden.

Miehen kädet puristuivat nyrkkiin polvien päällä.

— Hänet pakotettiin ottamaan velkaa. Häntä uhkailtiin. Hänet painostettiin ostamaan tämä auto — sopimuksella, jota hän ei ymmärtänyt. Joka päivä tuli uusia maksupyyntöjä, uusia uhkauksia. Hänet ajettiin nurkkaan, kunnes hän murtui.

Hänen katseensa kiinnittyi hajotettuun pakettiautoon.

— Tänään aamulla näin auton seisovan tässä… kuin mikään ei olisi muuttunut. Kuin se ei olisi vienyt minulta lastani. Ja silloin sisälläni katkesi jotakin. Minun oli pakko tuhota se. Jokainen isku… oli kuin huuto maailmalle siitä, mitä hänelle tehtiin.

Juuri silloin vilkahti kirkas valo. Joku ryhmässä oli ottanut kuvan. Pian toinenkin. Yhä useampi puhelin nousi ilmaan kuin saalista jahtaavat linnut.

— Lopettakaa! — huusi toinen poliiseista. — Laittakaa puhelimet pois!

Mutta liian myöhään. Mies näki kamerat, näki ihmiset, jotka yrittivät tallentaa hänen tuskansa.

— Pyydän… — hän kuiskasi. — Älkää kuvatko tätä. Tämä ei ole esitys. Tämä on kaikki, mitä minulla on jäljellä.

Poliisit kiirehtivät peittämään hänet uteliailta katseilta, auttoivat hänet ylös ja ohjasivat partioautoon. Silti miehen nyyhkytysten kaiku jäi leijumaan vanhan kadun yllä.

Pakettiauto seisoi yhä paikallaan, ruma ja murskattu — muistuttamassa kaikkia siitä, kuinka julmasti elämä voi murtua.

Ja jokainen paikalla olija tiesi ajattelevansa samaa, vaikkei kukaan uskaltanut sanoa sitä ääneen:

Miten voi löytää oikeutta maailmassa, jossa todelliset syylliset pysyvät varjoissa, vailla nimeä ja kasvoja?