Mieheni odotti meitä toisessa kaupungissa, eikä minulla ollut mukana ketään — ei sukulaisia, ei ystäviä, ei apua. Vain minä ja pieni, herkkä vauva.

Poikani on yleensä rauhallinen ja hiljainen. Mutta sinä päivänä, heti lentokoneen noustua, hän muuttui levottomaksi. Hän itki melkein taukoamatta, väänteli itseään eikä saanut unta. Ehkä ilmanpaine sattui korviin, ehkä häntä pelotti tai hän oli vain väsynyt. Tein kaikkeni: keinutin, syötin, vaihdoin vaippaa, mutta mikään ei auttanut.

Ja mitä enemmän hän itki, sitä enemmän tunsin oman hermostukseni kasvavan. Tuntui kuin kaikki katsoisivat meitä. Todellisuudessa vain yksi ihminen näytti selvästi ärsyyntyneeltä: vieressäni istuva mies.

Hän oli pukeutunut pukuun, selvästi työmatkalla. Hän huokaili raskaasti, vaihtoi asentoa, heitti meihin teräviä, kärsimättömiä katseita. Hänen ärtymyksensä tuntui ilmassa. Aloin melkein pelätä häntä — en sitä, mitä sanoisi, vaan sitä, että ehkä hän oli oikeassa ja minä olin huono äiti.

Kun lentoemännät toivat ateriat, pudistin päätäni. En voinut edes ajatella ruokaa; minulla ei ollut yhtä ainoaa vapaata kättä, eikä voimia. Vauvani itki väsyneenä rintaani vasten, eikä mikään tuntunut rauhoittavan häntä.

Sitten mies kääntyi äkisti minuun päin. Hänen ilmeensä oli kova, ja hänen äänensä oli vielä kovempi:

— Oletteko te aivan varma, että pystytte hoitamaan tuon lapsen?

Jähmetyin.
En saanut sanaa suustani. Tunsin poskieni kuumenevan häpeästä. Poikani alkoi taas huutaa, entistä kovempaa.

Mies pudisti päätään hitaasti:

— Ihmisten pitäisi miettiä muita ennen kuin ryhtyvät tällaiseen… vastuuseen.

Jokainen sana sattui.
Käänsin katseeni ikkunaan, jotta mies ei näkisi silmiini nousseita kyyneleitä. Puristin vauvan tiukasti syliini, ja minulla oli tunne, että lento ei koskaan loppuisi.

Olin varma, että hän valittaisi pian henkilökunnalle tai vaatisi toista paikkaa.

Mutta tapahtui jotain täysin odottamatonta.

Mies nousi ylös. Sydämeni hypähti — luulin, että hän aikoo sanoa jotain vielä pahempaa. Mutta sen sijaan hän kumartui hitaasti viereeni, aivan kuin hän olisi ollut toinen ihminen.

— Kuulkaa… — hän aloitti hiljaa. — Se, mitä sanoin, oli turhaa ja loukkaavaa. Haluan pyytää anteeksi.

Hän piti hetken taukoa ja jatkoi:
— Minulle syntyi puolitoista vuotta sitten tytär. Olin jatkuvasti työmatkoilla ja uskoin, että vaimoni pärjäsi helposti. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka raskasta kaikki oli hänelle.

Hänen katseensa pehmeni, kun hän vilkaisi nukkuvaa lastani.

— Antaisitteko vauvan hetkeksi minulle? Osaan kyllä pitää vauvaa sylissä. Voitte hengähtää edes minuutin.

Olin niin yllättynyt, että epäröin. Lentoemännät nyökkäsivät rohkaisevasti. Niinpä ojensin poikani hänelle.

Hän otti vauvan syliinsä niin hellästi, että se melkein särki sydämeni. Hän keinutti häntä rauhallisesti, hyräili matalalla äänellä jotakin melodiaa. Ja kuin taikaiskusta poikani alkoi rauhoittua. Itku muuttui pieniksi nyyhkäisyiksi, ja sitten hän nukahti.

Katsoin heitä kahtena ihmisenä, joita en melkein voinut tunnistaa:
miestä, joka oli äsken vihainen,
ja vauvaani, joka nukkui hänen sylissään.

— Olen matkalla kotiin — mies sanoi hiljaa. — En ole nähnyt perhettäni viikkoihin. Rehellisesti… minua pelottaa. Pelottaa, että tyttäreni katsoo minua kuin vierasta. Lapset muuttuvat nopeasti. Ehkä joskus liiankin nopeasti.

Hän ojensi minulle poikani takaisin.

Sitten hän nosti kätensä ja pyysi lentoemäntää luokseen:

— Voisinko siirtyä hänen viereensä? Haluaisin auttaa loppumatkan ajan.

Ja hän todella auttoi.
Hän toi vettä, piti poikaani hetken sylissä, kun söin, ja auttoi minua tavaroiden kanssa laskeutumisen jälkeen. Hänestä tuli yhtäkkiä ystävällinen, lämmin ja rauhallinen — kuin olisi halunnut korjata kaiken.

Kun poistuimme koneesta, hän sanoi minulle lempeästi:

— Sanokaa miehellenne, että hän on onnekas. Olette paljon vahvempi kuin tiedätte. Ja… toivotan kaikkea hyvää teille ja pienokaisellenne. Lapset opettavat meille enemmän kuin osaamme kuvitella.

Sitten hän katosi matkustajien joukkoon — ilman nimeä, ilman jäähyväisiä.

Mutta minä muistan tuon lennon loppuelämäni:
ei siksi, että se oli raskas,
vaan siksi, että joskus täysin tuntematon ihminen voi palauttaa uskon hyvyyteen hetkessä.