Vihkijän juhlalliset sanat täyttivät salin – sanat, jotka vielä kuukausi sitten olivat tuntuneet taianomaisilta. Nyt ne kaikuivat liian kovina, melkein peittyen vieraiden hiljaisten kuiskauksien alle, sellaisten, joita he eivät sanoneet ääneen mutta joita tunsin selkäni takana.

Tuntui kuin he eivät katsoneet meitä parina.
He katsoivat minua.
Aivan kuin olisin tekemässä jotakin järjetöntä.

Silti tiesin, ettei mikään päätökseni ollut virhe.
Halusin hänet. Hänet, sellaisena kuin hän oli joutunut elämään onnettomuuden jälkeen – eikä rakkaus ollut kadonnut minnekään.

Hän tarttui käteeni. Hänen kätensä oli lämmin, mutta tunsin siinä jännitteen, jota en ollut nähnyt hänessä pitkään aikaan. Hän puristi sormiani lujempaa kuin ennen, aivan kuin olisi pelännyt jotakin.

Ja se sattui minua enemmän kuin vieraiden säälivät katseet.

— Oletko valmis? hän kuiskasi, hymyillen sillä samalla lempeällä hymyllä, joka oli kannatellut minua kaikissa vaikeuksissa.

— Aina, vastasin.

Vieraat nousivat seisomaan. Musiikki muuttui pehmeäksi ja koskettavaksi. Samalla huomasin hänen hengityksensä: nopean, pätkivän, aivan kuin hän olisi juossut, vaikka hän ei ollut pystynyt kävelemään vuosiin. Hänen kasvoillaan oli kalpeutta, ja hien pieniä pisaroita kimalteli hänen otsallaan.

Kumarruin lähemmäs.

— Onko sinulla huono olo?

Hän koetti vastata, mutta sanat katosivat. Ja sitten – tapahtui jotakin sellaista, josta kukaan vieraista ei olisi uskaltanut edes uneksia.

Hän irrotti otteensa kädestäni.

Ja nousi seisomaan.

Aluksi liike oli tuskin havaittava. Mutta minä näin kaiken: miten hän painoi kätensä pyörätuolin käsinojiin, miten hänen käsivartensa lihakset jännittyivät äärimmilleen, miten hän puri hampaitaan estääkseen huudahduksen.

— Mitä sinä teet? kuiskasin järkyttyneenä. — Et sinä voi…

Mutta hän nousi.
Hitaasti.
Vaivalloisesti.
Joka sekunti oli kuin taistelu aikaa ja kipua vastaan.

Hänen jalkansa vapisivat. Hänen ruumiinsa huojuin kevyesti – mutta silti hän seisoi.

Seisoi edessäni, ilman tuolia, ensimmäistä kertaa onnettomuuden jälkeen.

Vieraiden joukosta kuului terävä häähdys. Joku peitti suunsa, toiset jäivät täysin liikkumatta. Musiikki jatkoi soittoaan, kuin ei olisi ymmärtänyt, että koko juhlasali oli juuri muuttunut.

Hän seisoi siellä.

Ja katsoi minua niin syvällä, niin voimakkaalla katseella, että sydämeni tuntui pysähtyvän.

— En… — hän hengitti raskaasti. — En voinut istua, kun lupaan sinulle koko elämäni. Halusin… edes tämän hetken… seistä edessäsi niin kuin ennen.

Huuleni vapisivat. Näin hänen tuskansa, hänen käsittämättömän päätöksensä puskea kehonsa rajoja vastaan. Tiesin, että hän voisi kaatua milloin tahansa.

Sitten hän otti askeleen.

Pienen, horjuvan, mutta askeleen.

Salissa vallitsi syvä hiljaisuus, kuin kaikki olisivat pidättäneet hengitystään.

Hän käveli minua kohti.

Jokainen askel oli taistelua omaa kehoaan, kipua ja kohtalon määräämiä rajoja vastaan. Ja silti hän eteni.
Minun takiani.
Meidän takiamme.

Kun hän vihdoin saavutti minut, hänen polvensa pettivät hetkeksi, ja minä tarrasin häneen, sulkien hänet syliini kuin pelastaisin hänet koko maailman painolta. Tunsin hänen kehonsa värinän, hänen uupumuksensa — mutta hänen katseessaan paloi kirkas, voitonvarma liekki, jota en ollut nähnyt vuosiin.

— Rakastan sinua, hän kuiskasi. — Kiitos, että et koskaan jättänyt minua. Että näet minussa edelleen ihmisen… et pelkkää menetystä.

Kyyneleet valuivat poskilleni.

— Sinä olet minun elämäni. En tarvitse, että kävelet. Tarvitsen vain sinut rinnalleni.

Silloin näin vieraitten kasvoilla muutoksen.
Sääli katosi.
Kylmä arviointi haihtui.

Ensimmäistä kertaa näin heidän katseissaan kunnioitusta.

Hän istui takaisin pyörätuoliin – uupuneena, kalpeana, mutta onnellisena, onnellisempana kuin pitkään aikaan.

Ja minä ymmärsin, että tästä päivästä alkaen mikään ei olisi ennallaan.

Sillä rakkaus ei tarvitse jalkoja kulkeakseen.
Rakkaus löytää aina tien, jopa siellä, missä kaikki näyttää mahdottomalta.
Rakkaus kantaa silloinkin, kun voimat ovat loppu.

Ja sinä päivänä, keskellä vihkimistämme, kymmenien hämmästyneiden katseiden alla, me tajusimme yhdessä:
me selviämme kaikesta, kunhan olemme yhdessä.