En yleensä tehnyt syntymäpäivistä suurta numeroa — muutama onnittelu, pieni illallinen, siinä kaikki. Mutta tänä vuonna kaipasin jotakin muuta. Kaipasin lämpöä, läheisyyttä ja niiden ihmisten seuraa, jotka olin aina ajatellut olevan lähimpänä sydäntäni.

Päätin järjestää juhlan kotonani. Katoin pöydän huolellisesti, valmistin ruokaa koko päivän, ostin viiniä ja sytytin kynttilöitä. Koko asunto täyttyi kotiinpaistuvan ruoan tuoksusta ja pehmeästä valosta. Kaikki oli juuri niin kuin olin kuvitellut. Kutsuin ystävät kuudeksi.

Kuuden aikaan seisoin jo ikkunan ääressä ja tarkkailin katua. Odotin auton valoja, askeleita rappukäytävässä, edes pientä merkkiä siitä, että joku olisi tulossa. Mutta ulkona oli hiljaista.
”He tulevat varmaan myöhässä”, ajattelin rauhoitellakseni itseäni. Moni heistä ei ollut koskaan ollut täsmällinen.

Minuutit kuitenkin kuluivat. Puoli tuntia. Tunti. Sitten vielä enemmän.

Tarkistin puhelimeni. Ei viestejä, ei vastauksia. Kirjoitin ryhmächattiin:
”Missä te olette?”

Mitään ei kuulunut takaisin. Täydellinen, painava hiljaisuus.

Aloin soittaa heille yksitellen. Kukaan ei vastannut. Ei yksiäkään kertoja.

Istuin pöydän ääreen, katsoin tyhjiä lautasia ja siististi aseteltuja laseja, ja tunsin itseni pienemmäksi kuin koskaan. Olin järjestänyt koko illan heitä varten — ja silti olin täysin yksin. Petyin niin nopeasti ja niin syvästi, että se tuntui fyysisenä kipuna rinnassa.

Kun lopulta ymmärsin, ettei kukaan ollut tulossa, aloin hiljalleen korjata pöytää. Liikuin kuin unessa. Silloin puhelin värähti.

Ei viesti.
Ilmoitus some-sovelluksesta.

Avasin sen — ja veri tuntui kylmenevän suonissani.

Kuva.
”Ystäväni”.
Kaikki yhdessä.
Toisen kodissa.
Hymyilemässä, kippistelemässä, kakku pöydällä.

Kuvateksti:
”Upea ilta Timurin luona! 35 vuotta — ja kunnolla juhlittu!”

Timurin luona.
Sen miehen, jonka kanssa olin riitaantunut pari kuukautta sitten. Joka oli sen jälkeen lakannut tervehtimästä, poistanut minut kaikista keskusteluista ja kadonnut elämästäni ilman sanaakaan.

Selaamalla eteenpäin näin videoita. Naurua, tanssia, maljanlaskuja. Ja sitten sanat, jotka iskivät minuun kovempaa kuin mikään aiemmin:

— ”Ei kukaan saa kirjoittaa hänelle, okei?”
— ”En jaksaisi taas sitä hänen hiljaista kotisettiään.”
— ”Täällä on paljon parempi tunnelma. Timur osaa pitää juhlat.”
— ”Kunhan hän ei ilmesty tänne — se pilaisi kaiken.”
Naurua. Lisää naurua. Liian paljon.

Istuin liikkumatta, sydän puristuneena kokoon. Häpeän, pettymyksen ja epäuskon yhdistelmä sai minut tärisemään.

Päätin silti kirjoittaa Akille — miehelle, jota olin pitänyt parhaana ystävänäni.
”Miksi ette tulleet?”

Hän vastasi yllättävän nopeasti:
”Älä ota henkilökohtaisesti… mutta viime aikoina olet ollut niin sulkeutunut. Ei oikein mitään tapahtunut. Timur kutsui meidät aikaisemmin, ja tämä vain… sopi paremmin. Sellaista sattuu.”

Sellaista sattuu.
Kolme sanaa — ja kaikki yhteiset vuodet haihtuivat tyhjyyteen.

Hetkeä myöhemmin tuli vielä yksi viesti.
Timurilta.

”Nyt tiedät. Älä loukkaannu. Vanhat porukat hajoavat väistämättä. Tämä ilta oli loistava. Kiitos, ettet tullut — tunnelma pysyi hyvänä.”

Siinä hetkessä jokin minussa murtui lopullisesti.

Ei enää vihaa.
Ei enää kyyneleitä.
Vain syvä, hiljainen tyhjyys.

Istuin jäähtyneiden ruokien, puoliksi palaneiden kynttilöiden ja tyhjentyneen asunnon keskellä ja ymmärsin totuuden, jota en olisi halunnut kuulla juuri sinä päivänä:

Syntymäpäivä ei aina ole juhla.
Joskus se on hetki, jolloin paljastuu, kuka todella kuuluu elämääsi…
ja kuka ei.