Mutta näytin hänelle, ettei ihmisiä saa kohdella niin – ja vastaukseni oli jotain, mitä hän ei tule unohtamaan.

Olen aina yrittänyt elää niin, etten aiheuttaisi kenellekään epämukavuutta. Kyllä, olen isokokoisempi nainen — elän pitkäaikaisen hormonihäiriön kanssa. Jotta kenellekään ei tulisi ahdasta ja jotta välttäisin riidat, ostan aina kaksi lentolippua. Ei siksi, että olisin mukavuudenhaluinen, vaan siksi että kunnioitan sekä itseäni että muita matkustajia.

Tälläkin kertaa olin asettunut kahdelle ikkunapaikalle, laitoin kuulokkeet korvilleni ja odotin rauhallisesti lentoonlähtöä. Kaikki oli täysin normaalia… kunnes hän astui käytävälle. Nuori nainen, joka näytti kuin mainoksesta revityltä. Kapea vyötärö, pitkät jalat, tiukat housut, vaalea toppi, täydelliset hiukset. Jokainen hänen eleensä huusi: minä olen täydellinen.

En kiinnittänyt häneen huomiota, kunnes hän pysähtyi viereeni ja päästi suustaan halveksuvan:

— Yäk…

Irrotin toisen kuulokkeen.

— Anteeksi… sanoitteko sen minulle?

Hän ei vastannut. Hän vain katsoi minua kuin olisin tahra tahrattomalla pinnalla.

— En aio istua sinun vieressäsi, — hän ilmoitti kovaan ääneen.

— Ei tarvitsekaan, — vastasin rauhallisesti. — Nämä kaksi paikkaa ovat minun. Tässä ovat lippuni.

Hän pyöräytti silmiään ja tarkasteli minua ylhäältä alas.

— Miten joku voi päästää itsensä tuohon kuntoon? Oletko katsonut itseäsi peilistä?

Maailma ympärilläni pimeni hetkeksi. Olin kuullut tuollaisia kommentteja ennenkin — kadulla, kaupoissa, verkossa — mutta harvoin näin suoraan kasvoihin, tilassa josta ei voi poistua.

— Minulla on terveydellisiä ongelmia, — sanoin rauhallisesti. — Eikä minun tarvitse selitellä niitä sinulle.

Käännyin kohti ikkunaa, toivoen että hän jatkaisi matkaa. Mutta hän ei vaiennut. Hänen äänensä koveni niin, että muut matkustajat alkoivat kääntyillä.

— Tuollaisten ihmisten ei pitäisi edes saada lentää! Se on luonnonvastaista!

Sisälläni nousi raivo, jota en enää pystynyt nielemään. Ja silloin tein sen — enkä ole katunut hetkeäkään.

Käännyin hitaasti häneen päin. Koneessa vallitsi äkkiä syvä hiljaisuus — sellainen, joka syntyy, kun kaikki odottavat seuraavaa sanaa.

— Haluatko tosissasi, että minut poistetaan koneesta? — kysyin tasaisella äänellä.

— Kyllä! Minä vaadin sitä! Vie liikaa tilaa!

Hymyilin hennosti. En pilkallani, vaan kuin ihminen, joka on pitkään yrittänyt olla näkymätön mutta ei enää aio suostua siihen.

Avasin pienen asiakirjakansion ja ojensin paperin hänen eteensä.

— Tässä. Lääkärintodistus. Krooninen hormonisairaus. Minun ei tarvitse hävetä kehoani.

Sitten näytin toisen asiakirjan.

— Ja tässä lentoyhtiön vahvistus. Olen maksanut kahdesta paikasta. Olen tehnyt kaikkeni, ettei kukaan olisi vaivautunut.

Naisen kasvot valahtuivat.

— Minä… en tarkoittanut…

Mutta takanamme istuva mies keskeytti hänet:

— Neiti, ehkä olisi syytä pyytää anteeksi. Kuulosti aika törkeältä.

Vieressä istuva vanhempi nainen lisäsi:

— Ihan sama miltä joku näyttää. Jokaisella on oikeus matkustaa rauhassa.

Nuori nainen painoi katseensa syliinsä. Mutta minulla oli vielä yksi asia sanottavana.

Kumarruin hieman lähemmäs ja sanoin hiljaa mutta selkeästi:

— Tiedätkö miksi reagoit noin? Koska olet tottunut tuntemaan itsesi paremmaksi kuin muut. Ja tänään kohtasit ihmisen, joka ei anna sinun talloa itseään.

Silloin paikalle tuli lentoemäntä, katse tiukkana.

— Rouva, jos loukkaatte vielä kerran ketään matkustajaa, teidät poistetaan koneesta. Tämä ei ole neuvottelukysymys.

Nuori nainen valahti penkkiinsä ja vaikeni täysin. Hänen poskensa paloivat punaisina.

Kun kone lopulta nousi ilmaan, kuulin pienen, melkein kuiskatun sanan:

— Anteeksi…

En vastannut. Katsoin vain ulos ikkunasta, pilvien yläpuolelle.

Ja ajattelin:
«Joskus tarvitaan vain yksi rohkea hetki, jotta et enää koskaan anna kenenkään määritellä arvoasi.»