Hän ei kuitenkaan aavistanut, että tuo tyttö oli paljon vaarallisempi kuin kukaan olisi uskaltanut kuvitella.

Ruokala tärisi kaikuvista äänistä: kolisevista tarjottimista, liian kovista puheista ja väsyneiden sotilaiden puoliksi tukahdetuista nauruista. Kello kuusi aamulla ilma oli täynnä palaneen kahvin katkeruutta, paistetun pekonin tuoksua ja miehistä egoa, joka roikkui ilmassa kuin raskas savu.

Jenna Cross, hiljainen ja huomiota välttelevä sotilas, liikkui tilassa kuin varjo. Hän kantoi tarjotinta, jolla oli munakokkelia ja hieman kärähtänyt paahtoleipä. Katseet eivät pysähtyneet häneen — ja juuri niin hän halusikin. Ei pelosta, vaan tottumuksesta. Hän oli oppinut aistimaan jännitteen ennen kuin se purkautui. Hänen mielensä toimi kylmän tarkasti: rauhallisesti, harkiten, aina muutaman askeleen edellä.

Monien silmissä Jenna oli vain yksi sotilas muiden joukossa. Samanlainen univormu, hoikka vartalo, lyhyet hiukset. Mutta ne, jotka olivat nähneet hänen todellisen luonteensa, tiesivät, että hän pystyi lukemaan tilanteita kuin karttaa — nopeasti ja virheettömästi.

Sitten astui sisään Miller — kookas, äänekäs, ylimielinen. Ohittaessaan hän tönäisi Jennan olkapäätä niin kovaa, että kuuma kahvi roiskahti hänen ranteelleen.

— Hei, Jenna sanoi hiljaa mutta päättäväisesti.

Ei anteeksipyyntöä. Vain pilkallinen hymy, jolla hän viihdytti kavereitaan.

— Katso eteesi, pikkuinen, Miller virnisti.

Jännitys tiivistyi hetkessä. Miller tönäisi häntä uudelleen, tällä kertaa ronskimmin. Jennan tarjotin putosi lattialle ja munakokkeli levisi sotkuiseksi läikäksi.

— Oho, mies heitti teennäisen viattomasti.

Jenna ei kumartunut nostamaan tarjotinta. Hän vain nosti katseensa. Hänen silmissään ei ollut vihaa — ainoastaan jäätävää päättäväisyyttä.

— Teit virheen, hän sanoi matalasti.

Se ei ollut uhkaus. Se oli toteamus. Miller pysähtyi ensimmäistä kertaa. Jenna astui askeleen lähemmäs ja jatkoi:

— Sinulla ei ole aavistustakaan, ketä vastaan olet.

Miller oli aikeissa nauraa, mutta ääni jäi hänen kurkkuunsa jumiin. Jokin Jennan katseessa sai hänen olemuksensa jäykistymään. Silti hän yritti pitää yllä kovaa ulkokuortaan.

— Sinä muka pelottelet minua? Et ole täällä kukaan, hän sihahti ja kohotti nyrkkiään.

Hän ei ehtinyt tehdä enempää.

Hänen kätensä sivalsi ilmaa — Jenna oli jo väistänyt. Yhdellä nopealla, tarkan kirurgisella liikkeellä hän tarttui Millerin ranteeseen.

Sitten kuului terävä, kuiva naksahdus.

Miller valahti polvilleen, kasvoillaan ällistynyt ja kivestävä ilme. Hänen kätensä oli kääntynyt asentoon, jota ihmiskeho ei ollut tarkoitettu kestämään. Jenna ei edes hengästynyt.

Ruokala vajosi täydelliseen hiljaisuuteen.

Jenna kumartui hieman ja kuiskasi:

— Voima ei ole huutamista. Ei kokoa. Eikä ylimielisyyttä.

Hän irrotti otteensa. Miller jäi polvilleen, järkyttyneenä ja täysin murtuneena — fyysisesti ja henkisesti.

Muut sotilaat seisoivat paikoillaan kuin juurtuneina. Kukaan ei halunnut kokeilla omaa onneaan.

Jenna poimi tarjottimensa, asetti sen pöydälle ja käveli ulos. Sotilaat väistyivät hänen tieltään automaattisesti — kuin jokin näkymätön voima olisi pakottanut heidät antamaan tilaa.

Ja Miller jäi lattialle polvistuneena, murskautuneiden munien, kivun ja murskatun ylpeytensä keskelle.

Silloin kaikki ymmärsivät:

Hiljainen tyttö oli todellisuudessa pelottavin varoitus, jonka tukikohta oli koskaan saanut.