Tämä poika tuli isäksi vain kolmetoistavuotiaana. Hänen viisitoistavuotias tyttöystävänsä synnytti heidän yhteisen lapsensa. Tapauksesta on kulunut lähes viisitoista vuotta, mutta sen varjo ei ole hävinnyt. Aikanaan koko maa puhui tästä kohusta. Lehdet paisuttelivat otsikoita, asiantuntijat kiistelivät suorissa lähetyksissä ja kahden nuoren perheet joutuivat kestämään painetta, joka olisi murskannut kokeneemmankin aikuisen. Kukaan ei silloin arvannut, että tarina saisi vielä vuosien päästä jatkoa – jatkoa, joka olisi vieläkin järkyttävämpi.

Samaan aikaan, kun ulkopuoliset spekuloivat, totuus eli pienen asunnon sisällä. Kaksi lasta, joiden elämä oli vasta alkamassa, yrittivät selviytyä vastuusta, johon heitä ei ollut valmistettu. He yrittivät pysyä yhdessä. Päivät tuntuivat loputtomilta, yöt olivat täynnä väsymystä ja hermojaraastavaa itkua. Molemmat joutuivat kasvamaan aikuisiksi paljon nopeammin kuin kenenkään pitäisi.

Mutta vähitellen alkoi syntyä säröjä. Koulu lähetti varoituksia, sosiaalityöntekijät ilmestyivät ovikellon taakse yhä useammin, ja naapurit vilkuilivat heitä epäluuloisesti. Paine kasvoi. Tyttö itki iltaisin hiljaa, kun taas poika – vielä lähes lapsi itsekin – pakeni aina kun kykeni. Hän tarvitsi edes hetken hengähdystauon, kaukana vastuusta, joka oli liian suuri yhden nuoren harteille.

Sitten koitti päivä, joka muutti kaiken.

Riita, joka riistäytyi käsistä. Ilmoitus viranomaisille, joka johti välittömään puuttumiseen. Päätös tehtiin nopeasti, ilman mahdollisuutta vastalauseeseen: lapsi otettiin heiltä pois.

Pojalle se oli järkytys, jota kukaan ei osannut odottaa. Todistajien mukaan hän huusi, itki ja rukoili tavalla, joka sai aikuisetkin järkkymään. Hän oli vasta neljätoista, mutta hänen tuskansa oli kuin aikuisen miehen. Hänet erotettiin tytöstä, suhde hajosi, ja molemmat katosivat julkisuudesta – murtuneina ja keskenään vieraantuneina.

Vuosien ajan heistä ei kuultu mitään.

Jotkut väittivät tytön muuttaneen ulkomaille. Toiset sanoivat pojan ajautuneen väärään seuraan. Totuus oli kuitenkin jotakin aivan muuta – jotakin, mitä kukaan ei osannut odottaa.

Viisitoista vuotta myöhemmin mies, nyt 28-vuotias, ilmestyi valtakunnalliseen televisio-ohjelmaan. Ei tavallisena vierailijana, ei uhrina, joka haluaa valittaa kohtaloaan. Hän saapui studioon yhtä tarkoitusta varten: löytääkseen lapsensa.

Hänen äänensä vapisi, kun hän kertoi, ettei ollut unohtanut lastaan – ei yhtenäkään päivänä. Ei silloin, kun hän oli vielä lapsi ja ymmällään, eikä myöhemmin, kun syyllisyys ja ikävä kasvoivat vuosi vuodelta. Tyhjyys seurasi häntä kaikkialle.

Mutta todellinen järkytys paljastui vasta myöhemmin.

Media sai käsiinsä osan vanhasta sosiaaliviranomaisten raportista. Sen mukaan lapsi – nyt jo teini-ikäinen – oli siirretty kerta toisensa jälkeen perhekodista toiseen, eikä ollut koskaan saanut pysyvää, turvallista kotia. Ei vakautta. Ei jatkuvuutta. Vain vaihtuvia aikuisia, tilapäisiä koteja ja katkenneita siteitä.

Kun tämä tuli ilmi, vanha tapaus syttyi uudelleen liekkeihin.

Kansa kysyi: kuka epäonnistui? Miksi niin nuorille vanhemmille ei annettu todellista tukea? Miksi lapsi otettiin pois sen sijaan, että perhettä olisi autettu pysymään yhdessä?

Myös entinen nuori äiti löytyi myöhemmin pienestä kaupungista. Hän eli hiljaista elämää, eikä pitkään halunnut puhua menneisyydestään. Mutta kun hän lopulta suostui, hänen sanansa pysäyttivät koko Suomen:
«He veivät meiltä lapsen… mutta eivät koskaan opettaneet meitä olemaan vanhempia.»

Ja nyt, viisitoista vuotta myöhemmin, yksi kysymys leijuu ilmassa raskaana kuin myrskypilvi:

Suostuuko jo lähes aikuinen lapsi tapaamaan biologiset vanhempansa?

Kohtaaminen, joka voi viimein sulkea kivuliaan luvun…
tai repiä auki haavat, joita aika ei ole parantanut.