He odottivat näkevänsä nuoren vartijanaisen ruumiin, repeytyneet vaatteet, verta betonilattialla. Kaikki tiesivät, mitä tuon oven takana lopulta odotti — kolme vaarallisinta vankia, joita laitoksessa oli koskaan pidetty. Mies, joka oli tappanut kylmäverisesti, entinen sotilas joka oli murhannut kaksi vahtia kapinan aikana, ja kolmas, jonka tausta sai kokeneimmankin työntekijän vaikenemaan.

Yksi yö heidän kanssaan merkitsi lähes varmaa kuolemaa.

Metalli kirskui, lukko naksahti, ja ovi avautui hitaasti kuin sekin olisi pelännyt sisällä olevaa. Vartijat jähmettyivät.

Lattialla istui kolme miestä — sidottuina omilla vyöillään ja paidanhihansillaan. Heidän kasvoissaan näkyi mustelmia, mutta he olivat elossa. He eivät huutaneet, eivät hyökänneet, eivät edes yrittäneet katsoa vartijoita silmiin. He näyttivät murtuneilta, kuin jokin näkymätön voima olisi riisunut heidät olemuksestaan.

Sellin keskellä seisoi Anna.

Hänen univormunsa oli ryppyinen, hiukset sotkuiset yön jäljiltä, mutta hän seisoi suorassa — rauhallisena, hengittämättä raskaasti, ilman pelkoa. Hänen silmissään oli tyyni, kova katse, joka sai vartijat epäröimään, olivatko he saapuneet pelastamaan häntä vai itseään.

— Te halusitte nähdä, millaisena minä selviän aamunkoittoon asti, Anna sanoi hiljaa mutta selkeästi. — Nyt näette.

Hiljaisuus muuttui raskaksi kuin kivimuuri. Kukaan ei osannut selittää, miten heikolta vaikuttanut nainen oli selvinnyt yön tappajien kanssa — ja vielä pahempaa, miten hän näytti vahvemmalta kuin ennen.

Myöhemmin yksi vangeista — entinen sotilas, mies jota kukaan ei uskaltanut väistää käytävillä — kuiskasi värisevällä äänellä:

— Hän ei huutanut. Hän ei itkenyt. Ei pyytänyt armoa. Hän vain katsoi meitä… kuin pimeys itse katsoisi takaisin. Minusta tuntui, ettemme olleet me, jotka vartioimme häntä — vaan me olimme vangittuja hänen kanssaan.

Kun Anna vietiin pihalle, vankilan johtaja odotti jo. Hän kuvitteli näkevänsä särkynyttä, hiljaista naista, joka nöyrtyisi ja rukoilisi päästä pois. Mutta Anna astui häntä kohti vakaasti, katse terävänä kuin veitsi.

— Te puhutte järjestyksestä ja kurista, Anna lausui. — Mutta todelliset hirviöt täällä eivät käytä numerosoihtimia. He pukeutuvat virkapukuun.

Pihalle laskeutui kuolemanhiljaisuus.

Johtaja avasi suunsa vastaamaan, mutta Anna otti taskustaan pienen nauhurin ja painoi play-nappia. Laite räsähti — ja kuului johtajan oma ääni, kiistämättömän terävä, jokaisen työntekijän kuultavissa:

«Vietät yön heidän kanssaan. Katsotaan huomenna, kuinka rohkea sinä olet.»

Mikään sana ei olisi voinut pelastaa häntä enää. Totuus oli puhuttu, eikä kukaan voinut peittää sitä.

Anna luovutti nauhurin syyttäjälle. Viikon sisällä johtaja erotettiin virasta ja vartija, joka pahoinpiteli vankeja, joutui selliin — siihen maailmaan, jota hän luuli hallitsevansa. Sellin numero 12 jäi tyhjäksi. Ovi lukittiin, eikä kukaan ole sen jälkeen vapaaehtoisesti astunut sisään.

Anna lähti työpaikasta omasta päätöksestään. Mutta hänen nimensä leviää yhä hiljaa uusien työntekijöiden keskuudessa varoituksena:

«Älä pelkää vankia. Pelkää sitä, joka katsoo pimeyteen — ja jonka katse pysyy vakaana.»

Sanotaan, että öisin, kun käytävät ovat hiljaiset ja vartijat nukkuvat taukotiloissa, 12:n sellin takaa kuuluu hentoa ääntä.
Ei huutoa.
Ei avunpyyntöjä.

Vain muistutus.
Yöstä, jolloin pelko vaihtoi puolta.