Hämärä nieli värit, kulmat pehmenivät, ja viileä, raskas ilma kosketti ihoa kuin varjo, jolla oli oma tahto. Metalli, kostea puu ja pölyinen paperi tuoksuivat yhdessä tavalla, joka herätti epämääräisiä, epämiellyttäviä muistoja. Hän veti henkeä hitaasti, askel toisensa jälkeen, vaikka jokainen solu kehossa käski kääntymään takaisin. Hän tiesi — se, mitä hän täältä löytäisi, muuttaisi kaiken.

Näky oli ensin harhaanjohtavan tavallinen: hylkyrakennus, vanhoja tiiliä, rapistuvia hyllyjä. Mutta kun silmät tottuivat pimeyteen, totuus paljastui kerros kerrokselta. Pitkät rivit hyllyjä, järjestettyinä melkein sairaalloisella tarkkuudella. Niillä mappeja, zip-pusseja, lasipurkkeja, täynnä papereita, valokuvia ja asiakirjojen kopioita. Kuin jonkun varjomainen arkisto ihmisten elämästä.

Nainen ei ensin saanut henkeä.
Hän tarttui yhteen mappiin — varovasti, melkein tärisevin sormin.

Sisällä oli nuoren naisen valokuva. Vieressä osoitteita, päivämääriä, aikatauluja. Merkintöjä: milloin tulee töihin, milloin lähtee kotiin, keiden kanssa hän puhuu, miten usein hän käy kaupassa ja mitä ostaa. Jokainen rivi oli tarkka, kylmä ja mekaaninen. Tämä ei ollut huhupuhetta, ei mustasukkaisuutta. Tämä oli järjestelmällistä tarkkailua. Pitkään jatkunutta. Suunniteltua.

Nainen jatkoi selaamista, ja pian hän huomasi paksumman kansion, joka oli sidottu mustalla kuminauhalla. Jo pelkkä selkämys sai sydämen lyömään kovemmin.

Sen kannessa luki hänen miehensä nimi.

Kurkkua poltti. Hän avasi kansion hitaasti, melkein peläten. Valokuvat putosivat sormien lomasta lattialle — miehestä eri paikoissa: kahviloissa, pysäköintialueilla, vieraiden rakennusten edessä. Katse rauhallinen, ilme sellainen, joka ei paljasta mitään. Mutta nimen alla, sivun viimeisessä osassa, hän näki jotakin pahempaa.

Oman nimensä.

Omat valokuvansa.
Oma elämänsä seurattuna päivä päivältä, tunti tunnilta.
Muistiinpanoja ystävävierailuista, ostoslistoista, nukkumaanmenoajoista.
Ja merkinnät eivät ulottuneet päiviin tai kuukausiin — vaan vuosiin.

Ei mies ollut pettänyt häntä toisen naisen kanssa.

Mies oli seurannut häntä.

Kaiken aikaa.

Tunne oli kuin jäävesi olisi kaadettu iholle. Viikot epäilyksiä, pitkät poissaolot, oudot selitykset — kaikki sai uuden merkityksen. Ei salasuhde. Ei romanssi.

Kaksoiselämä.

Sitten hän kuuli sen.

Askeleet.

Hitaat. Tasaiset. Rauhalliset — kuin henkilön, joka ei kiirehdi, koska tietää täsmälleen, mitä tapahtuu. Ovi hänen takanaan avautui naristen. Valon juova halkaisi pimeän. Nainen jähmettyi, sydän takoi rintakehää vasten.

Kynnyksellä seisoi mies. Hänen miehensä.
Mutta katse ei ollut se, jonka hän tunsi kodin keittiössä tai aamukahvilla. Silmät olivat tyhjät, kylmät, melkein vieraat. Hän ei näyttänyt yllättyneeltä — enemmänkin siltä, kuin olisi odottanut tätä hetkeä.

– Sinun ei olisi pitänyt tulla tänne, mies sanoi matalalla, rauhallisella äänellä.

Nainen yritti vastata, mutta sanat eivät tulleet. Mies sulki oven hitaasti ja otti muutaman askeleen eteenpäin. Hänellä oli kädessään pitkä, kova kotelo, sidottu nahkahihnalla — huolellisesti, kuin sisällä olisi jotain, joka ei saa pudota. Se ei näyttänyt vaaralliselta, mutta ilma sen ympärillä kiristyi kuin lanka kaulan ympärillä.

– Aioin kertoa sinulle, lopulta, mies jatkoi yhtä rauhallisesti kuin kertoisi säästä. – Mutta sinä aloit etsiä itse. Hiukan liian aikaisin.

Nainen perääntyi, kunnes selkänsä osui kylmään tiiliseinään.
Mies oli jo aivan lähellä.
Ei vihaa, ei hermostuneisuutta — vain varmuus.

Hän kosketti naisen poskea kevyesti. Liian hellästi. Ei rakastavasti — omistavasti.

– Nyt, kun tiedät totuuden, hän kuiskasi, – ei ole paluuta. Meidän täytyy puhua… kunnolla.

Ja silloin nainen ymmärsi:

Pahin ei ollut epäilys.
Pahin oli totuus.

Hän ei ollut elänyt miehensä rinnalla.

Hän oli elänyt tarkkailijan omistuksessa.

Ja tässä kylmässä, hiljaisessa rakennuksessa hän tunsi luissaan:

Painajainen oli vasta alkamassa.