Jokin oli pielessä. Ovenkahvassa roikkui palanut männynoksa, kääritty ryppyiseen paperiin. Oksa oli tummanruskea ja musta, aivan kuin se olisi sytytetty tuleen ja sammutettu kiireessä – ja vasta sitten työnnetty auton kahvaan kuin viesti, jonka pitäisi ymmärtää ilman sanoja.

Ensimmäinen ajatukseni oli: tämä ei ole pila.
Katsoin ympärilleni, tarkistin pihan, kamerat ja jopa auton alustaa, aivan kuin jokin toinen merkki voisi olla piilossa. Mielessäni pyöri sata selitystä: ärsyyntynyt naapuri? Uhka? Tarkkailija, jota en tunne? Vai joku, joka oli valinnut juuri minut, ilman selitystä, ilman nimeä?

En halunnut koskea oksaan. Se tuntui pahalta enteeltä, kuin se tuoisi mukanaan jotain pimeää, jos vain hipaisisin sitä. Uteliaisuus kuitenkin voitti. Paperi repesi sormissani, ja nenääni nousi voimakas palaneen pihkan haju – niin tuore, että melkein kuvittelin jonkun seisoneen siinä hetkeä aiemmin, tarkkailemassa minua nurkan takaa.

En pystynyt ajattelemaan muuta koko päivänä. Illalla, kun asunto hiljeni ja ulkona kuului vain satunnainen auton ääni, istuin koneen ääreen ja aloin etsiä tietoa. Löysin keskustelufoorumin, jossa ihmiset puhuivat oudoista esineistä, joita heidän autoilleen oli jätetty. Lähetin kuvan oksasta – ja vastauksia alkoi tulla alle minuutissa.

Siitä alkoi todellinen pelko.

Suurin osa kommenteista sanoi samaa:
palaneen männynoksan tarkoitus on merkitä ihminen.
Ei sattumalta, ei leikillä. Hiljainen viesti. Joku näkee sinut. Joku muistaa sinut. Joku aikoo palata.

Luin viestejä yksi kerrallaan, sydän takoi:

«Tätä käytetään varoituksena.»
«Jos toinen esine ilmaantuu, et voi enää odottaa.»
«Se tarkoittaa, että kohde on valittu.»

Minulla ei ollut vihollisia, ei riitoja, ei salaisuuksia. Silti sinä yönä makasin hereillä, kuunnellen jokaisen naksahduksen ja liikkeen. Varjoista tuli pitkiä ja raskaita. Tuntui kuin seinien takana olisi joku seurannut hengitystäni.

Seuraavana aamuna kaikki muuttui pahemmaksi.

Auton tuulilasille oli sidottu pieni musta kangaspussi. Karkea kangas, tummia ompeleita, jotka muistuttivat kuivunutta verta. Punnitsin pussia sormissani – sisällä oli jotain kovaa ja epäsäännöllistä. Kun painoin sitä varovasti, se tuntui… luulta.

Peräännyin, sydän jyskytti korvissa.
Joku ei vain tarkkaile. Joku viestii. Joku lähestyy.

Muistin lauseen foorumilta:

«Jos toinen merkki tulee, nimi on jo listassa.»

Sinä päivänä en poistunut asunnosta. Varjot seinillä tuntuivat liikkeiltä. Peilauksissa näin hahmoja, jotka eivät olleet siellä, kun katsoin uudelleen. Ja vähitellen ymmärsin: tämä ei ole kuvitelmaa. Tämä on todellista.

Kolmantena iltana, kun palasin oveltani, lattialla odotti kirjekuori.
Ei nimeä. Ei osoitetta. Ei postimerkkiä.

Sisällä oli vain yksi sana, käsin hitaasti kirjoitettu, kuin jokainen kirjain olisi nautittu:

«Katso taaksesi.»

Kylmä aalto kulki selkäni läpi.
Seisoin liikkumatta, pelkäsin kääntyä.
Entä jos joku seisoi takanani? Entä jos näkisin kasvot, joita en halua muistaa?

Mutta lopulta käännyin.

Takana – vain pimeä käytävä.
Hiljainen. Syvä. Tyhjä.

Mutta se hetki riitti.

Joku tietää kuka olen.
Joku tietää missä asun.
Joku katsoo, eikä kiirehdi.

Kamerat eivät nähneet ketään. Naapurit eivät kuulleet mitään. Poliisi ei löytänyt sormenjälkiä. Ja silti – joskus myöhään yöllä tunnen jälleen palaneen männyn tuoksun, kuin joku olisi käynyt ja poistunut hetkeä ennen kuin avasin silmäni.

Ehkä hän tulee takaisin.
Ehkä hän ei ole koskaan lähtenyt.

Ja nyt kysyn sinulta:

Mitä tekisit, jos löytäisit samanlaisen merkin autostasi aamulla?
Unohtaisitko sen – vai ymmärtäisitkö, että se on varoitus?

Ja ehkä silloin olisi jo myöhäistä.