Arthur nukkui toisessa huoneessa rauhallisena ja tyytyväisenä — täysin varmana, että aamulla hän lähtisi lomalle nuoren rakastajattarensa kanssa. Hän ei tiennyt, että totuus oli jo paljastunut, eikä arvannut millainen kosto odotti häntä seuraavana päivänä.

Viikkojen ajan nainen oli epäillyt. Hän näki miehensä vieraantumisen, pitkät «työillat», äkilliset työmatkat, joita ei voinut tarkistaa. Naisen vaisto harvoin pettää — ja tuona yönä hän löysi vihdoin ratkaisevan todisteen: kahden hengen hotellivaraus, piilotetut paperit auton tavaratilassa, vieraan naisen nimi varauksen yhteydessä.

Sydän särkyi, mutta hän ei murtunut. Hän ei huutanut, ei itkenyt, ei herättänyt miestä selityksiä vaatimaan. Hän valitsi jotain paljon kylmempää ja vaarallisempaa:
tarkan, harkitun ja äänettömän koston.

Aamunkoitteessa kaikki muuttui.

Kun Arthur vielä nukkui, nainen peseytyi, pukeutui ja astui keittiöön. Hän kaatoi kahvia, kädet hieman vapisten, mutta katseensa oli terävä ja päättäväinen. Sen sijaan että olisi kohdannut miehen suoraan, hän soitti Arthurin pomolle.

– Anteeksi, että soitan näin aikaisin… Arthur vietiin eilen illalla sairaalaan. Hänen tilansa on edelleen epäselvä…
Ääni oli tarpeeksi hauras kuulostaakseen aidolta. Pomon järkytys oli välitön — työmatka peruttiin saman tien.

Sen jälkeen nainen kirjautui yhteiselle tilille — tilille, jota oli aina hallinnut — ja varasi itselleen hotellista ylellisimmän sviitin, juuri samasta kohteesta, johon Arthur aikoi mennä rakastajansa kanssa.
Hän pakkasi matkalaukun hitaasti, rauhallisesti. Hän valitsi punaisen mekon, jota Arthur piti liian huomiota herättävänä, sekä tuoksun, jota hän ei ollut käyttänyt vuosiin. Peilistä häntä katsoi nainen, joka ei ollut enää loukattu vaimo — vaan nainen, joka teki päätöksiä itse.

Kun Arthur palasi aamulla…

Eteisessä odotti matkalaukku. Hänen omansa — mutta sisällä ei ollut vaatteita.
Vain tulostettuja viestejä, hotellivahvistuksia, kuvia salaisista tapaamisista.
Vieressä kirje, lyhyt ja jäätävä:

Halusit lähteä. Nyt lähdet — ilman minua, ilman rahaa, ilman valheita.

Arthur kalpeni. Hän soitti vaimolle — ei vastausta.
Hän ryntäsi autotalliin — naisen auto oli poissa.
Oma autonsa oli kyllä jäljellä, mutta kortit estetty, bensiini vähissä, rahat kadonneet.

Silti hän lähti matkalle, vielä toivoen voivansa pelastaa tilanteen.

Hotellissa odotti viimeinen isku.

Vastaanottovirkailija ojensi hänelle kirjekuoren.

Varaus peruttu.
Pankkikortti suljettu.
Tilin omistaa vaimonne.

Arthurin kädet tärisivät.
Rakastajatar, kuultuaan mitä oli tapahtunut, poistui paikalta jo ensimmäisenä iltana.
Arthur jäi yksin, pennittömänä, nöyryytettynä — lomaparatiisiin, joka oli tarkoitettu pettämiselle, ei yksinäisyydelle.

Kun hän nosti katseensa kohti hotellin ylimmän kerroksen parveketta, hän näki hänet:
punaisessa mekossa, viinilasi kädessään, tyynenä ja vapautuneena.

Hän ei hymyillyt.
Hän ei puhunut.
Hän vain katsoi alas miestä, joka oli joskus ollut hänen elämänsä keskipiste — ja jota hän ei enää tarvinnut.

Arthur ymmärsi liian myöhään, mitä oli menettänyt.

Kosto oli hiljainen, mutta se vei häneltä kaiken.