Aluksi ajattelin, että se vain leikkii ja uiskentelee, mutta kun lähestyin, tajusin, että se oli täysin liikkumaton.
– Luultavasti se on hukkunut, – mutisin ja ojensin käteni nostaakseni sen vedestä.
Otinkin sen varovasti syliini. Yritin ravistella sitä, toivoen, että se heräisi henkiin, mutta turhaan. Se vaikutti kuolleelta.
Silloin tapahtui jotain kauheaa.
Kun pidin karhunpentua käsissäni, kuulin hiljaista, tuskin kuuluvia piipityksiä, aivan kuin joku yrittäisi huutaa veden alla. Jähmetyin paikoilleni, sydän täynnä pelkoa ja samalla toivoa. Pentu ei ollut kuollut. Sen pieni keho värisi, ja sen silmät avautuivat hetkeksi… ja minä näin niissä jotain, mitä en osaa selittää.
Se ei ollut eläimen katse. Siinä oli kipua, pelkoa ja melkein ihmismaista ahdistusta. Astuin taaksepäin, kauhuissani omasta reaktiostani. Vesi ympärillämme näytti heräävän eloon: pyörteitä muodostui ja puiden oksat kumartuivat, ikään kuin näkymätön voima vetäisi niitä alaspäin. Pentu jatkoi piipitystään, mutta ääni tunkeutui mieleeni aiheuttaen paniikkia ja sekaannusta.
Yritin saada apua. Soitin ystävilleni, harkitsin pelastushenkilöstön kutsumista, mutta kaikki tuntui oudolta. Kun saavuin kotiin pentu sylissäni, kuulin kuiskauksen. Aluksi luulin, että se oli tuulen ääni, mutta sanat kävivät yhä selvemmiksi: „Auta… päästä irti…”
Kehoni jäykistyi. En ymmärtänyt, miten niin pieni olento voisi päästä eroon tällaisesta äänestä. Pentu päästi äkillisen, korvia huumaavan kiljunnan, joka kaikui koko huoneessa. Laskin sen lattialle, ja sitten tapahtui jotain käsittämätöntä.
Sen pieni ruumis alkoi muuttua. Karva tummeni, silmät kasvoivat ja pienen kuonon alta ilmestyi pienet kynnet. Jääkylmä pelko valtasi minut täysin. Tämä ei ollut enää karhunpentu. Se oli painajaisolento.
Yritin paeta, mutta ovi ei auennut. Seinät narisivat, ikään kuin itse todellisuus vastustaisi pakenemistani. Olento katsoi minua kiusallisen uteliaasti, ja sen piipitys muuttui pelottavaksi huudoksi, joka vaati jotakin, mitä en ymmärtänyt.
Silloin ymmärsin: tämä ei ollut sattumaa. Jossakin joessa – jossakin ikiaikaisessa ja pahassa – oli valinnut minut. Karhunpentu oli vain enne.
Seuraavana aamuna pentu oli kadonnut. Lattialle jäi vain pieni märkä tassunjälki ja tippa tummaa vettä. Mutta pelko… pelko jäi. Se eli sisälläni, ikään kuin koko talo hengittäisi kanssani, muistuttaen siitä, että jopa kaikkein viattomimmat asiat – kuten pieni karhunpentu joessa – voivat olla todellisen painajaisen alku.