Anna kohotti hitaasti katseensa, ja hänen silmissään välkähti jotain, mikä saattoi järkyttää jopa kokeneimman upseerin. Tämä ei ollut pelkkää päättäväisyyttä — se oli vihaa, syntynyt kivusta ja epäoikeudenmukaisuudesta, niiden vihaa, jotka olivat liian pitkään vaikeneet, kun ihmiset kuolivat eivät taistelukentällä, vaan niiden välinpitämättömyyden vuoksi, joiden tehtävänä oli suojella heitä.
— Luuletko, että pelkään sinua? — hän sanoi hiljaa, mutta jääkylmän selkeästi. — Tiedän, kuka olet, kapteeni. Ja uhkauksesi eivät toimi täällä.
Kapteeni astui taaksepäin kuin sähköisku olisi iskenyt häneen. Hänen sormensa puristivat Annan kaulusta, mutta hän ei perääntynyt. Hänen kasvonsa olivat rauhalliset, mutta tuon rauhan alla piili myrsky, jota kapteeni ei vielä ymmärtänyt.
— Mitä sinä oikein puhut? — hän murahti yrittäen palauttaa kontrollin. — Minä komennan tässä rykmentissä!
— Sinä johdat kaaosta ja välinpitämättömyyttä, — Anna vastasi. — Sotilaasi kuolevat täällä hitaasti. Luuletko, että tämä on sota? Ei, kapteeni. Tämä on rikos ihmisiä vastaan, joita sinun pitäisi suojella.
Silloin yksi sotilaista, joka oli istunut nurkassa tyhjä katse silmissään, nousi hitaasti. Hänen kätensä tärisivät, ja silmissä oli kyyneliä, joita hän oli pidätellyt päiviä.
— Hän on oikeassa… — hän kuiskasi lähes äänettömästi. — Me kuolemme täällä, eikä kukaan näe meitä.
Sotilaan sanat kaikuvat kasarmissa. Muut alkoivat kuiskata. Aluksi hiljaa, epävarmasti, kuin peläten unta. Sitten äänekkäämmin, itsevarmasti, polttavan vilpittömästi.
Kapteeni tunsi vallan hajoavan jalkojensa alla. Hän halusi huutaa, käskeä, pelotella — mutta Anna ei antanut hänelle mahdollisuutta. Askel askeleelta hän lähestyi, ja hänen katseensa kohtasi jokaisen sotilaan, kuin haastaisi kaikki heidän pelkonsa, kärsimyksensä ja nöyryytyksensä.
— Tänään en anna teidän vaieta, — hän sanoi. — Kenenkään ei tarvitse enää kärsiä tästä epäoikeudenmukaisuudesta. Huomenna elätte toisin. Saatte kunnollista ruokaa, asianmukaiset univormut ja ennen kaikkea — kunnioituksen, jonka ansaitsette.
Ja sitten tapahtui jotain, mitä kukaan ei odottanut. Sotilaat alkoivat taputtaa. Aluksi hiljaa, varovasti, kuin peläten heräävänsä unesta. Sitten yhä voimakkaammin, itsevarmasti, vilpittömästi. Kasarmi, joka oli täynnä epätoivoa ja löyhkää, muuttui paikaksi, jossa kuului toivo ensimmäistä kertaa kuukausiin.
Kapteeni seisoi kivikasvoisena. Hän ymmärsi, että valta, josta hän oli niin ylpeä, liukui hänen käsistään. Hän halusi huutaa, uhata, määrätä — mutta ymmärsi, ettei sillä ollut enää merkitystä. Tuona hetkenä hän tajusi, ettei Anna ollut tavallinen nainen. Hän oli voima, jonka edessä muurit murtuvat ja joka voi muuttaa kaiken.
Anna astui ulos kasarmista, mutta hänen sydämensä sykki edelleen koko rykmentin tahdissa. Jokainen askel oli askel kohti muutosta. Ulkona sade piiskasi hänen olkapäitään, pyyhki väsymyksen, lian ja pelon pois, jättäen jäljelle vain puhdasta päättäväisyyttä. Hän tiesi, että taistelu vasta alkoi, mutta ensimmäistä kertaa kuukausiin näissä seinissä syttyi toivon kipinä, jota ei voinut sammuttaa.
Ja kapteeni tunsi sen. Hän tunsi pelon, jota ei ollut koskaan ennen kokenut — pelon totuutta ja voimaa kohtaan, jota hän ei voinut hallita.
Sinä päivänä rykmentti muuttui ikuisesti. Sotilaat nostivat viimein päätään, ja Anna tuli symboliksi siitä, että jopa synkimmissä kasarmeissa voi syttyä valo. Mutta kapteenille kauhistuttavinta ei ollut vallan menetys, vaan tieto, että hän ei enää voisi hiljentää niitä, jotka seisovat totuuden puolella.