Luulin, että se oli ihme — se oli päättänyt olla vahingoittamatta meitä. Silloin kuulin kuitenkin äkkiä askeleita metsästä, ja edessäni ilmestyi toinen hahmo. Aluksi en tunnistanut, kuka hän oli. Varjo oli korkea ja salaperäinen… ja sitten katseemme kohtasivat — ihmisen silmät.

Se oli mies. Hän astui puiden välistä niin yllättäen, että nyökkäsin säikähtäen. Hän piti käsissään soihtua, jonka valo valaisi hänen kasvonsa — ne näyttivät tutuilta, mutta en muistanut mistä. Koira ulvoi, mutta ei rynnännyt hänen luokseen. Mies ei liikkunut äkisti, vaan eteni rauhallisesti ja varovaisesti.

— Älä pelkää, — hän sanoi matalalla, rauhoittavalla äänellä. — Autan sinua pääsemään täältä pois.

Silloin näytti siltä, että sudet olivat aistineet jotain outoa. Ne eivät juosseet karkuun eivätkä hyökänneet — ne vain pysähtyivät ja tarkkailivat meitä. Ja sitten tapahtui jotain uskomatonta: yksi susista, suurin, astui miehen luo ja… istuutui hänen jalkojensa viereen, painautuen kuin tunnustaakseen hänet johtajakseen.

Seisoin siellä henki salpautuneena. Koira nuuhki miestä varovasti ja katsoi sitten minuun ikään kuin kysyen: “Voimmeko luottaa häneen?” Nyökkäsin, enkä pystynyt puhumaan. Mies kohotti kättään, ja sudet vetäytyivät muutaman askeleen taaksepäin, ikään kuin hänen eleensä olisi ollut taianomainen.

— Meidän täytyy mennä nopeasti, — hän sanoi. — Metsä on nyt vaarallinen, mutta on olemassa turvallinen polku.

Kuljimme kapeaa metsätietä, ja kaikki ympärillä tuntui oudolta: puut tiivistyivät, pimeys syveni, ja metsän äänet kuin kertoivat, että joku tarkkaili meitä. Yhtäkkiä mies pysähtyi ja osoitti kädellään.

— Katso, tuolla on isäsi.

En voinut uskoa silmiäni. Isäni istui kaatuneen puun vieressä, kokoaan vavahteli, mutta hän oli turvassa, ja vieressäni oli sienikori. Juoksin hänen luokseen ja halasin häntä niin tiukasti, että tunsin hänen pelkonsa ja valtavan helpotuksen samanaikaisesti.

— Kuinka…? — aloin kysyä, mutta isäni vain pudisti päätään.

Mies hymyili ja katosi yhtä äkisti kuin ilmestyi. Me seisoimme paikallamme ja katselimme ympärillemme, ja sudet hävisivät vähitellen hämärään, ikään kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Sinä päivänä ymmärsin yhden asian: metsässä ei ole koskaan täysin yksin. On voimia, joista ihmiset eivät tiedä, ja ne voivat suojella meitä jopa siellä, missä toivo näyttää olevan poissa. Koira ei päästänyt minua silmistään koko matkan kotiin, ja tiesin, etten koskaan unohda sitä päivää — päivää, jolloin pelko, epätoivo ja ihme sulautuivat yhdeksi uskomattomaksi tarinaksi.