Koko perhe, naapurit ja ystävät olivat paikalla onnitsemassa. Tulimme paikalle tyttäreni kanssa, toivoen, että päivä olisi lämmin ja iloinen. Mutta heti alusta alkaen oli selvää, ettei näin kävisi.
Viisivuotias tyttäreni oli viettänyt koko päivän valmistellen itse tekemäänsä onnittelukorttia isoäidille. Autoin häntä valitsemaan värikkäitä tusseja ja kannustin häntä tekemään kortista mahdollisimman kauniin. Kun hän ojensi kortin innokkaana isoäidilleen, anoppini otti sen vastaan ilmeellä, joka ilmaisi vastenmielisyyttä, ja siirsi sen syrjään, ikään kuin se olisi ollut tarpeetonta.
Sitten tapahtui se, mikä koski minua eniten. Kun istuuduimme kauniisti katetun juhlapöydän ääreen, värikkäine servietteineen, kynttilöineen ja pienine lahjoineen lapsille, anoppini ilmoitti yhtäkkiä:
— Ei, tämä tyttö ei saa istua pöytään.
Hän istutti tyttäreni erilliseen taitettuun tuoliin kodinhoitohuoneeseen, pyyhkeiden ja hurisevan pesukoneen viereen. Lautaselle laitettiin vain yksi makkara ja kuiva sämpylä.
Sillä välin kun muut lapset nautiskelivat salaateista, herkkuja ja iloisista hetkistä, tyttäreni istui yksin ja piti lautasta tiukasti polviensa päällä. Sydämeni kiristyi surusta ja raivosta.
— Miksi kohtelet häntä näin? Hän on vain lapsi! — kysyin.
— Koska hänellä ei ole hyviä tapoja. Hän ei osaa käyttää haarukkaa ja veistä. Häpeän häntä vieraiden edessä, — vastasi anoppini kylmästi. — Ja mekko vielä likaantuu.
Juttelu hänen kanssaan oli turhaa. Silloin mieleeni juolahti suunnitelma: opettaa tämä “juhlan kuningatar” läksy ja suojella tytärtäni.
Juoksin nopeasti kauppaan ja palasin suurella laatikolla – “lahjalla”, joka oli tarkoitettu nimenomaan anopilleni. Laatikossa oli kauniisti koristeltu kakku, mutta mukana oli pieni yllätys – punainen elintarvikeväri, joka jättää käsille vaikeasti poistettavia tahroja.
Lähestyin pöytää vieraiden silmien edessä ja ojensin laatikon anopilleni:
— Katso, äiti, minulla on sinulle yllätys.
Hän avasi laatikon innokkaasti. Vieraat jäivät sanattomiksi kakun kauneudesta. Kun hän leikkasi ensimmäisen palan, väri ilmestyi heti hänen käsiinsä. Hän jähmettyi ja vieraat hämmentyivät ensin, mutta alkoivat hiljalleen kuiskutella ja hymyillä. Minä pysyin rauhallisena vieressäni, en sanonut mitään.
Sitten käännyin tyttäreeni, joka istui edelleen kodinhoitohuoneessa:
— Katsokaa, kuinka taitava hän on! Hän on tehnyt kortin isoäidille ja ansaitsee istua pöydässä muiden kanssa.
Siirsin hänet pöytään anoppiani vastapäätä. Vieraat alkoivat taputtaa, ja tyttäreni kasvoille nousi säteilevä hymy. Anoppini istui käsissä tahroja, täysin hämmentyneenä.
Siitä päivästä lähtien suhteemme muuttuivat. Tyttäreni tietää olevansa suojattu ja arvostettu. Anoppini puolestaan miettii nyt kahdesti ennen kuin yrittää nöyryyttää lasta.
Vaikka päivä oli täynnä jännitettä, juhla jatkui lopulta iloisissa tunnelmissa. Vieraat kuiskivat ja nauroivat, ja kaikki ymmärsivät, että joskus täytyy olla rohkea ja päättäväinen suojellakseen rakkautta ja oikeudenmukaisuutta perheessä.