Vain muutamaa minuuttia myöhemmin sosiaaliseen mediaan ilmestyivät ensimmäiset kuvat — suuri osa kaupunkitien pinnasta oli äkisti sortunut ja jättänyt maahan syvän kuopan.
Tie, jota pitkin sadat autot kulkivat päivittäin, katkesi nyt äkillisesti tyhjyyteen. Poliisit, pelastajat ja insinöörit saapuivat paikalle nopeasti. Ihmiset siirrettiin turva-aitojen taakse, sillä lisäsortumisen riski oli ilmeinen, mutta kaikkien katseet kohdistuivat kauhuissaan kuiluun, jossa vielä eilen oli ollut tasainen asfaltti.
Asiantuntijat aloittivat välittömästi tarkastuksen varmistaakseen, ettei ketään ollut hautautunut sortuman alle. Muutama mies laskeutui alas turvaköysien varassa, ja heidän taskulamppujensa valokiilat paljastivat raudoitettuja metallinkappaleita, johtoja ja rikkoutuneen tien murusia.
Mutta hetken kuluttua he näkivät jotakin, mikä sai jokaisen paikallaolijan jähmettymään. Maan ja soran seasta löytyi ihmisen jäännöksiä — selvästi kauan sitten haudattuja, mutta niin hyvin säilyneinä, ettei voinut olla epäilystäkään: tämä ei ollut tuore tragedia. Kädet ja jalat olivat kietoutuneet vanhoihin putkiin ja rikkinäisiin laitteiden osiin, aivan kuin joku olisi yrittänyt piilottaa nämä hirvittävät jäljet vuosikymmeniä sitten.
Poliisi sulki alueen välittömästi punaisilla nauhoilla ja kutsui rikostekniset asiantuntijat paikalle. Kamerat tallensivat jokaisen senttimetrin kuopasta, kun insinöörit poistivat varoen maata ja romua jäännösten ympäriltä. Jokainen uusi lapiointi paljasti entistä järkyttävämpiä yksityiskohtia: arjen esineitä, lasten leluja, vaatteiden kappaleita. Tuntui kuin maa yrittäisi kertoa synkkää tarinaa, jonka kaupunki oli tahtonut unohtaa.
Paikalliset seisoivat aitojen takana ja kuiskailivat järkyttyneinä. ”Tämä on mahdotonta… me kuljimme tämän tien kautta joka päivä, eikä mikään varoittanut tästä,” mutisi iäkäs nainen. Toiset kuvasivat kuilua puhelimillaan, mutta näkymä näytti epätodelliselta myös ruudun kautta — kuin kauhuelokuvan kohtaus, joka olisi äkisti muuttunut todeksi.
Illan mittaan asiantuntijat esittivät ensimmäisiä arvioitaan: sortuma oli saattanut syntyä vanhan, kauan sitten rapistuneen maanalaisen rakenteen vuoksi — mahdollisesti hylätystä viemäritunnelista, jota ei ollut merkitty kaupungin suunnitelmiin. Mutta tämäkään selitys ei vastannut kaikkein pelottavimpaan kysymykseen: miksi kuopan uumenissa oli ihmisruumiita? Ja mikä taho oli ollut mukana tässä vuosikymmeniä vanhassa tragediassa?
Asukkaat alkoivat muistella vanhoja katoamistapauksia, huhuja hylätyistä rakennuksista ja salaisista maanalaisista käytävistä. Paikallismedia teki tapauksesta nopeasti otsikoita — sortumasta tuli ”kauhun kuoppa”, ja joka ilta ihmiset kokoontuivat paikalle pohtimaan erilaisia selityksiä.
Asiantuntijat varoittivat tiukasti: kuoppaan ei saanut laskeutua, mitään ei saanut koskea, eikä omatoiminen tutkiminen ollut sallittua. Silti uteliaisuus kasvoi. Osa ihmisistä yritti salaa kuvata kuilun sisäosaa taskulamppujen, puhelinten ja jopa droonien avulla, ja heidän videonsa levisivät sosiaalisessa mediassa aiheuttaen paniikkia ja hämmennystä.
Samaan aikaan rikostutkijat ryhtyivät tarkastelemaan yhtä kaikkein järkyttävimmistä teorioista — paikka saattoi olla rikollisjärjestön muinainen hauta-alue, jossa heidän uhrejaan oli piilotettu. Rikokset oli peitelty huolellisesti, ja näytti siltä, että kaupunki oli kantanut tämän salaisuuden painoa vuosikymmeniä.
Joka päivä kuopasta nousi uusia kammottavia löytöjä: vanhoja lasten leluja, kallonpalasia, jopa osittain säilyneitä asiakirjoja. Kaupunkilaiset alkoivat kysyä, mitä kaikkea heidän kotikaupunkinsa vielä kätkee — ja miksi nämä totuudet olivat pysyneet piilossa niin pitkään.
Viranomaiset eivät vielä antaneet virallista lausuntoa, mutta lupasivat perusteellisen tutkimuksen. Asiantuntijoiden mukaan kuoppa oli kuin ikkuna menneisyyteen — sellaiseen menneisyyteen, jonka olisi ehkä ollut parempi jäädä maan alle. Sillä välin asukkaat seisoivat sortuneen asfaltin reunalla ja tajusivat, että tavallisen kaupunkielämän alla saattaa piillä kauhuja, joita kukaan ei ollut osannut kuvitella.