Aamut alkoivat vanhan puuhellan lämmittämisellä, päivät kuluivat puutarhassa, ja illat hän vietti jutellen naapureiden kanssa pihan aidan yli. Kukaan ei olisi uskonut, että juuri häntä odotti jotakin niin järkyttävää ja käsittämätöntä, että siitä puhuttaisiin vielä vuosienkin päästä.

Lähes kuusi vuotta oli kulunut siitä, kun Anna oli löytänyt neljä orvoksi jäänyttä sudenpentua. Pennut tärisivät kuolleen emonsa vierellä, liian heikkoina selviytymään. Anna ei pystynyt kulkemaan ohi. Hän vei ne kotiinsa, ruokki niitä vuohenmaidolla, valvoi niiden kanssa öisin ja puhui niille lempeästi, aivan kuin ne olisivat olleet hänen omia lapsiaan.

Kun pennut olivat kasvaneet tarpeeksi vahvoiksi, hän vei ne takaisin metsään. Hän ei yrittänyt pitää niitä itsellään. Nuoret urokset viipyivät hänen lähellään pitkään, ikään kuin epäröiden. Mutta lopulta eräänä aamuna ne katosivat puiden väliin. Anna uskoi, että heidän yhteinen tarinansa oli päättynyt.

Hän kuitenkin erehtyi.

Kylmänä talviyönä, kun lumimyrsky ulvoi ja peitti kaiken näkyvistä, Anna heräsi outoon ääneen. Se ei ollut haukuntaa eikä ulvontaa – enemmänkin raskasta hengitystä ja lumen narinaa jonkin painavan kulkiessa pihalla.

Anna hiipi ikkunalle. Vaikka lumi pyrytti sakeasti, hän erotti neljä suurta hahmoa kiertämässä talon ympärillä. Susia. Voimakkaita, komeita ja pelottavia.

Sitten yksi niistä kallisti päätään tutun näköisesti – juuri samalla tavalla kuin eräs pennuista oli tehnyt yrittäessään ymmärtää Annan ääntä.

Anna tunsi sydämensä muljahtavan. Ne olivat palanneet.

Mutta miksi?

Sudilla ei ollut hyökkäävää olemusta. Ne liikkuivat kuin olisivat vartioineet jotain. Yhtäkkiä kaikki neljä pysähtyivät. Ne kuuntelivat, jännittivät lihaksensa ja käänsivät päänsä samaan suuntaan – kohti metsäpolkua. Hetkeä myöhemmin ne syöksyivät pois pihan läpi täynnä päättäväisyyttä.

Aamulla kyläläiset kerääntyivät Annan talon eteen peloissaan. Yöiset sudet olivat säikäyttäneet kaikki. Kylän miehet lähtivät seuraamaan jälkiä lumeen. Ja kun he palasivat, heidän kasvoillaan oli jotain, mikä jäädytti ilman.

Sudenjälkien vieressä oli myös ihmisen jättämiä askelia. Epätasaisia, horjuvia, niin kuin kävelijä olisi ollut lähellä pyörtyä.

Metsän reunasta he löysivät Heikin – kylän tunnetun salametsästäjän. Hän makasi lähes tajuttomana, pahasti kylmettyneenä. Jos häntä ei olisi löydetty aamulla, hän olisi kuollut.

Kun Heikki myöhemmin tointui, hän kertoi kuiskaten, mitä oli tapahtunut. Edellisenä iltana hän oli pudonnut omaan sudenloukkuunsa. Hän huusi apua, mutta kukaan ei kuullut. Sitten yöllä paikalle oli ilmestynyt neljä jättiläismäistä sutta.

Ne eivät hyökänneet. Ne kiersivät loukun ympärillä, kaivoivat lunta pois ja raapivat jäistä maata, niin että loukun ympärille syntyi aukko. Heikki pääsi lopulta irti, mutta oli liian heikko jatkamaan matkaa. Sudet sen sijaan olivat juosseet suoraan kohti kylää – herättämään ihmiset.

Kyläläiset tyrmistyivät.

– Ne pelastivat hänet?
– Sudet? Miehen, joka yritti tappaa niitä?
– Ei voi olla totta…

Mutta Anna ymmärsi.

Sudut eivät olleet tulleet kostamaan. Ne eivät olleet tulleet hänen vuokseen. Ne muistivat teon, jonka hyväsydäminen ihminen oli tehnyt vuosia sitten. Ja kun joku toinen joutui hengenvaaraan, ne toimivat samalla tavalla kuin Anna oli toiminut heidän kanssaan.

Sen yön jälkeen kukaan ei enää pystyttänyt ansoja. Ihmiset kulkivat metsässä kunnioittavammin. Vanhukset sanoivat hiljaa:

– Niin kauan kuin Annan sudet elävät, metsä valvoo meitä.

Ja aina kun talviyössä kuului kaukainen ulvonta, Anna hymyili hiljaa.

Hän tiesi, että tuo yö oli todistanut yhden asian: hyvä teko ei koskaan katoa. Se palaa – joskus aivan odottamattomassa muodossa.