Rexin – kanssa. Rex ei ollut enää pelkkä koira. Hän oli miehen silmät, turva ja ainoa olento, johon hän saattoi luottaa täysin.

He kulkivat pitkin tuttua jalkakäytävää, jota mies oli seurannut päivästä toiseen. Sauva koputti tasaiseen rytmiin asfaltin pintaa, ja Rex käveli hieman edellä, panta kevyesti kiristyneenä, valppaana joka suuntaan. Mikään ei vihjannut, että tavallinen kävelyhetki muuttuisi hetken päästä suorastaan hengenvaaralliseksi.

Muutamaa tuntia aiemmin maanalainen putki oli murtunut. Sorapohja oli antanut periksi ja keskelle jalkakäytävää oli syntynyt syvä, tumma kuoppa. Työntekijät eivät olleet ehtineet palata paikalle – ei varoitusnauhoja, ei aitoja, ei mitään. Vain avoin aukko, joka odotti seuraavaa ohikulkijaa.

Rex pysähtyi äkisti. Hänen kehonsa jännittyi, korvat nousivat pystyyn. Mies ei kuitenkaan aistinut vaaraa, ja astui luottavaisesti askelen eteenpäin.

Sauva sujahti tyhjyyteen.

Hetkeä myöhemmin maa katosi miehen jalkojen alta. Hän horjahti, menetti tasapainonsa ja syöksyi alas kuoppaan raskaalla tömähdyksellä. Ääni kaikui kuopan seinämissä.

Ja juuri silloin Rex teki jotakin, mitä kukaan ei odottaisi opaskoiralta.

Hän haukahti niin voimakkaasti ja terävästi, että ääni tuntui halkovan tyhjän kadun. Se ei ollut tavallinen haukahdus – se oli hätähuuto, epätoivoinen pyyntö saada apua. Mutta kukaan ei vastannut. Katu oli tyhjä ja hiljainen.

Rex kurkisti kuoppaan ja näki miehensä makaavan siellä, kyljellään, hengittäen raskaasti. Koira epäröi vain sekunnin – kuin pohtien, mitä saa tehdä ja mitä täytyy tehdä.

Sitten hän hyppäsi alas.

Laskeutuminen oli kivulias; Rex liukui märässä savessa ja lika tarttui turkkiin. Mutta hän ponnahti pystyyn välittömästi ja juoksi miehensä viereen. Hän nuolaisi tämän kasvoja, varmisti että mies oli yhä tajuissaan ja yritti vetää takin reunasta saadakseen miehen parempaan asentoon.

Tätä ei oltu koskaan opetettu hänelle. Se oli puhdas, vaistonvarainen teko – rakkaus ja uskollisuus ilman rajoja.

Sitten Rex alkoi haukkua uudestaan. Ja uudestaan. Yhä kovempaa, kunnes hänen äänensä kävi käheäksi ja särkyneeksi.

Vihdoin joku kuuli.

Nuori nainen, joka käveli kadun toisessa päässä, huomasi liikkeen kuopan sisällä. Kun hän tuli lähemmäksi ja näki miehen sekä häntä epätoivoisesti auttavan koiran, hän hätkähti ja tarttui välittömästi puhelimeensa soittaakseen hätäkeskukseen.

Työmiehet juoksivat paikalle. Pian myös pelastushenkilöstö saapui. Koko ajan Rex pysyi miehensä vieressä, ei väistynyt hetkeäkään. Hän vartioi, lohdutti, hengitti samaan tahtiin isäntänsä kanssa.

Kun pelastajat alkoivat nostaa miestä ylös, Rex yritti kiivetä perässä, kynsi seinämää, kuin peläten että joutuisi eroon rakkaasta omistajastaan edes hetkeksi. Lopulta he laskivat toisen valjaat ja nostivat myös koiran.

Pinnan päällä mies avasi silmänsä ja kuiskasi heikolla mutta lujalla äänellä:

– Missä Rex on? En lähde ennen kuin hän on täällä…

Kun Rex tuotiin hänen luokseen, mies laski vapisevan kätensä koiran päälle ja sanoi hiljaa:

– Sinä pelastit minut… sinä olet elämäni.

Myöhemmin lääkärit vahvistivat, että ilman koiran nopeaa reagointia miehen vammat olisivat voineet olla kohtalokkaita. Rexistä tuli tuona päivänä sankari kaikille paikalla olleille.

Mutta miehelle hän oli paljon enemmän:
valo pimeydessä, uskollinen suojelija ja todiste siitä, että koiran ja ihmisen välinen side voi olla syvempi kuin sanat.