Perhe, ystävät ja läheiset olivat kokoontuneet hyvästelemään nuorta naista, joka oli menehtynyt yllättäen. Vain muutama päivä korkea kuume, heikotus, voimakkaat päänsäryt… ja sitten äkillinen sydämenpysähdys. Lääkärit olivat puhuneet harvinaisesta aivotulehduksesta, joka eteni liian nopeasti.

Arkussa nainen näytti lähes nukkuvalta. Hänen kasvoillaan oli rauhallinen ilme, kädet aseteltuina rinnalle, hiukset siististi kammattuina. Ainoa, mikä paljasti kuoleman, oli ihon kalpeus ja liikkumattomuus, joka tuntui rikkovan luonnon lakeja.

Äiti seisoi kumartuneena tyttärensä ylle. Hänen kätensä vapisivat, eikä kyynelten virtaa mikään voinut pysäyttää. Ne valuivat poskille yhtä lakkaamattomasti kuin suru, joka puristi hänen rintaansa.

Sitten suru puhkesi läpi hillitsemättömänä.

— Haudatkaa minut hänen kanssaan! — äiti huusi, ääni murtuneena. — En pysty elämään ilman tytärtäni! En halua olla enää täällä ilman häntä!

Isä yritti pitää häntä pystyssä, mutta hänkin oli kuin varjo itsestään. Läheiset yrittivät vuorollaan lohduttaa, mutta sanat olivat liian pieniä, liian mitättömiä tällaiseen tuskaan.

Ja silloin… jokin muuttui.

Äiti jähmettyi. Kyyneleet putosivat hitaasti, mutta hänen hengityksensä pysähtyi kuin veitsellä leikaten. Hän kumartui aivan tyttärensä kasvojen lähelle, siristi silmiään — ja perääntyi äkisti, kuin olisi nähnyt jotakin mahdotonta.

— Odottakaa… — hän kuiskasi. — Jokin liikkui… minä näin sen.

Aluksi kukaan ei reagoinut. Suru voi synnyttää harhoja, kaikki tiesivät sen. Mutta seuraavassa hetkessä ilmassa värähti heikko ääni. Hento, lähes kuulumaton henkäys. Tai ehkä kangas rahisi.

Vieressä seissyt nainen peitti suunsa kauhusta. Kaksi nuorta miestä pudotti kukkansa lattialle. Ilma tuntui kylmenevän, kuin näkymätön voima olisi vetänyt huoneeseen jäätävän vedon.

Isä kumartui katsomaan tarkkaan. Hänen silmänsä suurenivat.

Tyttären kaulan ihon alla kulki pieni, nykäisevä liike. Sitten hänen huulensa värähtivät — niin heikosti, että sitä olisi voinut pitää mielikuvituksen tuotteena, ellei jokainen olisi nähnyt sitä omin silmin.

— Ei… tämä ei voi olla mahdollista… — isä mutisi.

Mutta äiti ei enää epäröinyt. Hän laski vapisevan kätensä tyttärensä otsalle.

Ja tempaisi sen heti pois.

Iho ei ollut jäätävän kylmä, ei sellainen kuin kuolleella ihmisellä. Se oli viileä, mutta sen alla tuntui sykkivä, heikko elonvärähdys — kuin jokin tuntematon voima yrittäisi vetää tytärtä takaisin elämään.

— Minähän sanoin! — äiti huusi. — Hän ei lähtenyt! Hän kuulee meidät! Hän yrittää palata!

Paniikki levisi saliin. Joku juoksi hakemaan lääkäreitä, toiset perääntyivät seinien suojiin, jotkut seisoivat kuin juurtuneina, kykenemättä käsittämään todellisuutta.

Lääkärit saapuivat kiireesti. Yksi heistä kumartui heti arkun ylle ja tutki tyttöä. Hänen ilmeensä muuttui nopeasti epäilevästä tyrmistyneeksi.

— Kuka allekirjoitti kuolintodistuksen? — lääkäri kysyi hiljaa mutta kireästi. — Tämä… tämä ei vastaa kuolleen kehon reaktioita…

Sitten tapahtui jotakin, mikä lopetti jokaisen ajatuksen.

Tytön rintakehä kohosi.

Hitaasti. Heikosti. Mutta se kohosi.

Se oli hengenveto.

Moni huusi. Jotkut juoksivat ulos, ikään kuin olisivat paenneet jotakin yliluonnollista. Äiti lysähti polvilleen ja tarttui tyttärensä käteen.

Ja käsi… vastasi puristukseen.

Heikosti. Mutta elävästi.

— Rakkaani… kuuletko sinä minut? — äiti kuiskasi kyynelten läpi.

Tytön silmäluomet värisivät. Sitten ne avautuivat — vain hetkeksi.

Katse oli syvä, tumma, kauhistunut. Sellainen katse, joka kuuluu sille, joka on nähnyt liikaa. Jollekin, joka on palannut paikasta, jonne elävät eivät kulje.

— Tuokaa mittarit! — lääkäri huusi. — Jos hän on elossa, jokainen sekunti on tärkeä!

Mutta tyttö ehti ensin.

Hänen kurkustaan karkasi matala, käheä ääni. Ei pelkkä äännähdys — se kuulosti kuin alkavalta sanalta, joka oli peräisin jostakin äärimmäisen pimeästä paikasta.

Ääni hiljeni, mutta sen kaiku jäi hetkeksi ilmaan.

Ja jokainen läsnäolija tunsi sisällään saman kylmän totuuden:

Tyttö ei vain palannut elämään.

Jokin palasi hänen mukanaan.