— Tavalliseen tapaan, neljäkymmentä kiloa naudanlihaa, — hän kuiskasi ja ojensi huolellisesti taitellut setelit.

Nuori liha-alan myyjä hämmästyi joka kerta. Neljäkymmentä kiloa! Se oli lähes puoli karitsaa. Aluksi hän ajatteli, että nainen ehkä ruokkii suurta perhettä, mutta viikko viikolta sama toistui.

Nainen puhui hyvin vähän, eikä juuri koskaan katsonut silmiin. Hän otti vain pussit ja lähti. Hänestä lähti outo, pistävä haju — rauta, mädäntynyt liha ja jokin, mitä myyjä ei osannut nimetä.

Torilla huhuttiin nopeasti:
— Kuulemma hän ruokkii poikaansa.
— Tai ehkä koiriaan.
— Tai hänellä on salaista ravintolaa…

Myyjä ei uskonnut juoruja, mutta uteliaisuus kasvoi. Eräänä iltana hän päätti seurata naista. Hän odotti, kunnes nainen lähti kaupasta, ja hiipi sitten varovasti perässä.

Nainen käveli hitaasti mutta päättäväisesti, vetäen raskasta kärryä lumista tietä pitkin. Hän kulki kaupungin laidalla, ohitti hylättyjä autotallirakennuksia ja suuntasi vanhalle tehtaalle, joka oli ollut tyhjillään jo kymmenen vuotta.

Myyjä jähmettyi. Nainen katosi rakennukseen mukanaan pussit.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän tuli takaisin — kädet tyhjinä. Ei ainoatakaan lihaerää.

Seuraavana päivänä tapahtui sama. Kolmantena päivänä myyjä ei enää kestänyt. Hän odotti, kun nainen katosi sisään, ja hiipi sitten hiljaa perään.

Tehtaan sisällä oli outo, raskas ja metallinen haju. Syvältä kuului epämääräisiä ääniä. Kun hän kurkisti seinän raosta, hänen sydämensä meinasi pysähtyä.

Huoneessa oli riveittäin metallipöytiä, joilla lihapalat oli aseteltu kirurgisen tarkasti. Mutta tämä ei ollut tavallista lihaa — se oli elävää. Nainen seisoi keskellä huonetta valtavan veitsen kanssa. Ympärillä juoksenteli outoja olentoja, puoliksi eläimiä, puoliksi ihmisiä: koiria, joilla oli ihmiset silmät, ikään kuin ne ymmärtäisivät jokaisen sanan, mutta olivat silti villejä.

Nainen huomasi myyjän. Hänen silmissään välähti kylmä ja armoton katse. Sitten hän kääntyi takaisin „suojattejaan“ kohti, jotka juoksivat hänen luokseen kuin äitinsä luo.

Myyjä ei voinut uskoa silmiään. Kaikki nuo kilot lihaa muuttuivat näiden olentojen ravinnoksi — ne kasvoivat ja kehittyivät hurjaa vauhtia, niiden silmät loistivat oudosti, ja liikkeet olivat nopeita ja tarkkoja.

Kun myyjä kompastui vahingossa vanhaan metallilaatikkoon, kuului kumea kolaus. Nainen kääntyi välittömästi. Hän ei huutanut eikä suuttunut. Hänen katseensa oli tyhjä, kuin peto, joka oli valinnut saaliinsa. Myyjä ymmärsi, että pienikin virhe voisi maksaa hänelle hengen.

Hän juoksi pakoon, horjaillen jäisellä maalla, huohottaen ja sydän lyöden kurkkuun. Kotona, hikisenä ja kauhuissaan, hän tiesi, ettei voisi enää koskaan työskennellä kyseisessä liha-alan kaupassa. Mutta uteliaisuus ja pelko eivät päästäneet irti.

Seuraavana päivänä hän palasi taas kauppaan, esiintyen tavallisena asiakkaana. Nainen kuiskasi hänelle:
— Näit sen. Nyt tiedät. Mutta jos kerrot kenellekään, maksat siitä hinnan.

Myyjä pysyi vaiti. Kaupungissa alkoi kadota eläimiä, ja hylätyssä tehtaassa varjot liikkuivat kuin itsestään. Mutta nainen jatkoi edelleen ostamassa päivittäin neljäkymmentä kiloa lihaa ja muuntamassa sen johonkin kauheaan, elävään, pelottavaan ja silti lähes maagiseen.

Tämä salaisuus pysyi piilossa, eikä sitä ehkä koskaan olisi pitänyt paljastaa… mutta myyjä tiesi totuuden — ja hänen elämänsä muuttui ikuisesti.