— No, ukki, onko nyt aika maksaa? — sanoi pisin miehistä, napsauttaen sormiaan.

Vanha mies vajosi polvilleen, kädet tärisivät.

— Pyydän… antakaa aikaa… minä palautan kaiken… vannon… — hänen äänensä särkyi ja muuttui käheäksi kuiskaukseksi.

— Kuinka kauan vielä aiot odottaa? — toinen mies istahti hänen viereensä ja tarttui hänen kaulukseensa. — Olet luvannut jo kolme kuukautta.

— Minä… minä hankin… otan vielä lainan…
— Me tarvitsemme takeita, — sanoi nahkatakkimies kylmästi. Vieressä seisovat miehet alkoivat nauraa ja vilkuttaa toisilleen.

Pomo kääntyi vieressä seisovaan:
— Leikkaa häneltä sormi.

Vanha mies jähmettyi. Sitten hän alkoi yhtäkkiä täristä ja itkeä:

— Ei… pyydän… minä palautan kaiken… älkää tehkö tätä…

Mies oli jo ottanut veitsen esiin ja tarttui vanhuksen ranteeseen.

Ja juuri sillä hetkellä… metsästä astui esiin joku, jota he eivät lainkaan odottaneet näkevänsä.

Syvästä metsästä kuului oksien rapsahdus, kuin joku olisi murtanut ne paljain käsin. Ulos nousi massiivinen hahmo: noin viisikymppinen mies, harmaantuneilla hiuksilla, leveillä harteilla ja jäätävällä katseella. Jokainen hänen askeleensa tuntui kuin hän olisi ollut kotonaan keskellä metsää.

— Kuka uskaltaa liikkua tässä metsässä tällaisella säällä? — ärisi rikollisten johtaja. Hänen äänensä ei ollut enää yhtä itsevarma kuin hetki sitten.

Mies pysähtyi kymmenen askeleen päähän. Pelkoa ei näkynyt.

— Päästäkää vanha mies rauhaan, — hän sanoi hiljaisella, mutta määrätietoisella äänellä.

— Kuka sinä edes olet? Metsästäjä? Metsänvartija? Vai vain hullu? — murisi yksi miehistä.

Mies astui yhden askeleen eteenpäin.
— Olen se, jota ette olisi koskaan halunneet tavata.

Rikolliset katsoivat hermostuneina toisiaan. Heidän naurunsa palasi, mutta se oli nyt kireää, lähes peloissaan.

— Riittää tämä sirkus, — karjui johtaja. — Häivy, ennen kuin on liian myöhäistä.

Mies jatkoi eteenpäin, hitaasti, rauhallisesti… ja silti hänen läsnäolonsa oli pelottava.

— Sanoin, että pysähdyt! — huusi yksi roistoista, ottaen esiin rautatangon.

Mies ei liikahtanut. Yhdellä liikkeellä hän nappasi tangon, väänsi sen — ja jokin murtui niin kovaa, että muut vetäytyivät taaksepäin.

— Mitä sinä… — huusi toinen, ääni tärisi.

Johtaja veti esiin pistoolin. Vanha mies peitti päänsä käsillään.

Mies ei liikahtanut lainkaan. Hän vain katsoi johtajaa silmiin — ja tämä tunsi, kuinka kylmä, eläimellinen pelko hiipi hänen sisimpäänsä.

— Et ammu, — mies sanoi rauhallisesti.

— Mutta… et pelkää? — johtajan ääni vapisi.
— Pelkäät kyllä. Ja tiedät sen.

Johtaja laukaisi. Pauke halkaisi usvan. Mutta mies vain kallisti päätään hieman — luoti meni ohi.

Salaman nopealla liikkeellä mies oli jo johtajan vieressä, repi pistoolin kädestä ja iski kyynärpäällä niin, että johtaja kaatui maahan kuin säkki.

— Nouse, — mies sanoi vanhukselle. — Nyt mikään ei uhkaa sinua.

— Kuka… kuka te olette? — vanhus änkytti.

— Vanha ystävä. Ja velkasi… on nyt minun ongelmani.

Rikolliset makasivat maassa — osa tajuttomina, osa huutaen kivusta. Kukaan ei uskaltanut katsoa metsän miestä silmiin.

Hän auttoi vanhuksen autoon.

— Muista: joskus apu tulee sieltä, mistä sitä vähiten odotat. Metsän varjoista… missä menneisyys on yhä elossa.

Mies kääntyi ja katosi puiden sekaan yhtä äänettömästi kuin ilmestyikin.

Mutta yksi asia oli selvä: ne, jotka hyökkäsivät vanhuksen kimppuun, eivät koskaan enää kulje sitä polkua. He tiesivät, että metsässä on joku, joka tarkkailee. Ja joka tulee, kun todellinen pimeys laskeutuu.