Monitori, joka oli tähän asti näyttänyt vain suoraa viivaa, antoi heikon mutta selvän signaalin — pienen, epäröivän mutta todellisen sydämenlyönnin. Lääkäreiden, jotka seisoivat huoneessa, oli vaikea uskoa silmiään. Yksi heistä astui lähemmäs ja tarkisti laitteet: kaikki oli kunnossa. Sydän todella alkoi lyödä.

Äiti huusi ilosta, ei pelosta, vaan hillittömästä onnesta. Kyyneleet valuivat hänen kasvoillaan, ja isä, viimein vallan saanutta tunteitaan antaen, polvistui pojan vuoteen viereen. Riko, pojan koira, nousi ylös ikään kuin tunsi voiton, ja alkoi juosta huoneessa ympäriinsä, haukkuen hiljaisesti ja nuollen vanhempiensa käsiä.

Lääkärit reagoivat välittömästi: he seurasivat tarkasti pojan elintoimintoja, säätivät laitteet uudelleen, mutta sydän jatkoi tasaista ja vakaata sykettään. Kukaan sairaalan henkilökunnasta ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa — tila, joka oli käytännössä parantumaton, alkoi vähitellen kohentua.

Seuraavana päivänä poika liikautti sormiaan varovasti ja muutaman tunnin kuluttua avasi silmänsä. Ensimmäinen, jonka hän näki, oli Riko — koiran silmät loistivat ilosta ja uskollisuudesta. ”Riko… olet täällä…”, hän kuiskasi heikolla äänellä. Koira, ikään kuin ymmärtäen jokaisen sanan, painoi kuononsa pojan kasvoihin ja päästi pienen ilonmurinan.

Ihme levisi nopeasti koko sairaalaan. Vanhemmat, jotka olivat jo valmiita hyvästelemään poikansa, eivät voineet uskoa silmiään. Lääkärien oli myönnettävä: lääketiede oli voimaton ystävyyden ja rakkauden edessä, tunteen, jota mikään laite ei voi mitata.

Viikon kuluttua poika istui jo vuoteessaan, ja Riko pysyi aina vieressä. Jopa tiukimmat lääkärit huomasivat, että koiran läsnä ollessa pojan elintoiminnot pysyivät vakaampina ja hän reagoi paremmin. Näytti siltä, että Riko ei vain palauttanut pojan elämää, vaan antoi myös toivoa kaikille, jotka olivat sen menettäneet.

Kuukauden kuluttua poika nousi vihdoin vuoteesta ja otti ensimmäiset askeleensa isänsä kädestä kiinni pitäen. Riko juoksi hänen rinnallaan, ikään kuin valvoen jokaista liikettä. ”Hän palautti elämäni”, äiti kuiskasi, kykenemättä pidättämään onnensilmiään. Sairaalassa kukaan ei enää epäillyt: joskus todelliset ihmeet tapahtuvat siellä, missä niitä vähiten odotetaan — lapsen sydämessä ja uskollisen ystävän rinnalla.