Kun he kuitenkin näkivät vanhan naisen vihanneslaatikon kanssa, heidän päättäväisyytensä horjui hetkeksi.

Nainen seisoi siististi asetettujen tomaattien, porkkanoiden ja kurkkujen vieressä, yllään kulunut neule ja haalistunut hame.

— Täti, tiedättekö, että kadulla myyminen on kiellettyä? — kysyi rauhallisesti eräs poliiseista.
— Tiedän, poikaseni, — huokaisi hän. — Mutta tarvitsen rahaa sairaan poikani lääkkeisiin. Hänellä ei ole ketään muuta, eikä apua voi odottaa kenenkään luota. Kaikki nämä vihannekset olen kasvattanut itse puutarhassani. Tässä ei ole mitään väärää.

Poliisit katsoivat toisiaan. Rikkomus oli ilmeinen, mutta he tunsivat myötätuntoa vanhaa naista kohtaan.

— Tällä kertaa emme tee mitään, — sanoi vanhempi poliisi. — Mutta yritä löytää joku muu tapa tienata rahaa. Muut poliisit eivät välttämättä ole yhtä ymmärtäväisiä.

— Kyllä, kyllä, teen niin, — vastasi nainen hermostuneesti, kuin hän olisi odottanut malttamattomana, että he lähtisivät.

— Koska olemme täällä, ostetaanpa edes jotain teiltä, — hymyili eräs poliisi. — Tehdään hyvä teko.

— Ei tarvitse, poikaseni, — vastasi hän nopeasti. — Minulla on jo tarpeeksi asiakkaita.

— Paljon asiakkaita? — ihmetteli kollega. — Mutta ympärillä ei ole ketään.

— No… he tulevat aamuisin, — naurahti vanhus. — Ettekö vain sattuneet näkemään heitä tänään.

— Hyvä on, mutta otetaan edes muutama tomaatti, — vaati poliisi.
— Ei tarvitse, poikaseni, — kieltäytyi hän jälleen, — antakaa muiden saada ne.

Hänen äänensä värisi ja katse harhaili. Yksi poliiseista kurtisti kulmiaan, kumartui ja otti yhden tomaatin laatikosta. Hän tutki sitä tarkasti ja sanoi äkkiä:

— Pidätetään hänet. Välittömästi.

— Mitä? Mitä tapahtui? — huudahti kollega.

Kävi ilmi, että vanhus ei pitänyt käsissään tavallisia vihanneksia. Poliisi huomasi tomaattien pinnassa pieniä tarroja erikoisilla symboleilla, jotka herättivät välittömän hälytyksen. Nämä merkit viittasivat hiljattain markkinoille tulleeseen erittäin vaaralliseen laittomaan aineeseen.

— Ymmärrätkö, mitä tämä tarkoittaa? — kysyi poliisi. — Nämä eivät ole tavallisia tomaatteja, tämä on kiellettyjen aineiden salakuljetusta.

Vanhus menetti kaiken varmuuden. Hänen kätensä tärisivät ja silmät täyttyivät kyynelistä.
— Ei… ei… minä… minä en tiennyt… — hän kuiskasi yrittäen selittää — naapurini lähetti nämä vihannekset minulle, luulin, että ne olivat tavallisia tomaatteja… Halusin vain myydä ne saadakseni lääkkeitä pojalleni…

Mutta poliisit olivat jo tehneet päätöksen. Hänen näkyvä heikkoutensa ja anelunsa huolimatta laki vaati puuttumista. Naapuri, joka oli lähettänyt vihannekset, kuului järjestäytyneeseen kiellettyjen aineiden verkostoon. Vanhus oli tahtomattaan tullut osaksi vaarallista peliä, ja nyt hänet pidätettiin.

Kun kollegat saapuivat hänen pidättämisekseen, vanhus yritti vastustaa, itki ja aneli:
— Olkaa hyvä, älkää vienkö minua! Poikani tarvitsee lääkkeitä! En tarkoittanut mitään pahaa!

Tilanne järkytti kaikkia ohikulkijoita: viaton vanhus, joka vain hetki sitten herätti sääliä ja hymyjä, seisoi nyt käsiraudoissa. Ihmiset eivät voineet pidättää kyyneliään, kuiskaten: ”Miten he voivat tehdä tämän hänelle?”

Poliisit tunsivat hetken painon. Vanhus näytti kuin olisi toisesta ajasta — hauras, kasvot täynnä ryppyjä, uupunut ja täynnä kipua. Mutta laki on laki: yhteiskunnan turvallisuus ei odota motiiveja.

Nuori poika katseli ikkunasta, avuttomana nähden äitinsä viedyn. Hän ei voinut tehdä mitään, vain todisti pienen maailmansa romahtamisen.

Vanhus rukoili hiljaa, kun poliisit tarkkailivat tilannetta. Oikeuden tunne kohtasi inhimillisen myötätunnon. Kukaan ei tiennyt, mitä seurauksia pidätys tuo: tutkinta paljastaa rikollisverkon, ja yksinkertainen, hyväntahtoinen nainen joutuu uhriksi järjestelmässä, johon hän joutui vahingossa.

Kaikki ymmärsivät yhden kauhistuttavan totuuden: joskus hyvä sydän ja halu auttaa läheisiään voivat tuoda katastrofin. Maailma osoittautui paljon julmemmaksi kuin kukaan olisi osannut kuvitella, ja yksi pieni vanhus tuli tragedian symboliksi, jota kukaan ei voinut pysäyttää.