Hän oli juuri saanut valmiiksi raskaan leikkauksen ja toivoi hetken hengähdystä, kun uusi hälytys saapui: myöhäisessä raskaudessa oleva potilas, monimutkainen synnytys, kokenut lääkäri välittömästi paikalle.

Hän pukeutui nopeasti puhtaaseen takkiin, pesi kätensä ja astui itsevarmasti synnytyssaliin. Mutta samassa hänen sydämensä pysähtyi lähes kokonaan. Siinä, sairaalasängyllä, makasi hän.

Nainen, jota hän oli rakastanut enemmän kuin mitään muuta. Hän, joka oli pitänyt hänen kättään seitsemän vuoden ajan ja luvannut olla aina vierellä, ennen kuin katosi äkisti ilman selitystä. Nyt hän oli tässä, kasvot kivusta kurtussa, hiki valuen pitkin poskia, puhelin tiukasti kädessä. Heidän katseensa kohtasivat.

— Sinä…? — hän kuiskasi tuskin kuuluvasti. — Oletko sinä lääkärini?
Mies puri hammasta, nyökkäsi ja veti sanomatta sanaakaan sänkyä kohti leikkaussalia.

Synnytys oli äärimmäisen vaikea. Verenpaine laski, vauvan sydän hidastui. Hän antoi ohjeita, ohjasi tiimiä ja yritti pysyä rauhallisena, vaikka sisällä kaikki tuntui hajoavan.

Hänen mielessään kaikui vain yksi kysymys: ”Miksi juuri hän? Miksi juuri nyt?”

Neljäkymmentä minuuttia kiduttavaa ponnistelua kului, ja vihdoin kuului vastasyntyneen ensimmäinen itku. Kaikki huokaisivat helpotuksesta. Hän otti lapsen varovasti syliinsä, ja samassa hän kalpeni.

Ensisilmäyksellä kyseessä oli tavallinen vastasyntynyt: pienet kädet, pehmeä iho, elämän ensimmäinen huuto. Mutta vauvan silmissä oli jotain selittämätöntä. Jotain, mikä sai veren hyytymään. Lapsi katsoi häntä kuin tuntisi hänet, kuin muistaisi kaikki heidän menneet keskustelunsa, kaikki salaisuudet, jotka he olivat jakaneet seitsemän vuotta sitten.

Hänen kätensä alkoivat täristä, hengitys takelteli. Nainen hymyili väsyneesti, huomaamatta hänen outoa käytöstään. Hän ojensi kätensä kohti lasta, mutta mies ei voinut päästää irti. Huoneessa vallitsi hiljaisuus, jonka rikkoi vain lapsen pieni itku. Sairaanhoitajat katselivat häntä huolestuneina, eivät ymmärtäen, mitä tavallisesti tyyni ja hallittu kollega teki.

— Herra tohtori, onko kaikki kunnossa? — kysyi yksi varovasti.
— En… en ymmärrä… — hän änkytti. — Tämä lapsi… hän…

Sanat takertuivat kurkkuun. Hän yritti löytää rationaalisen selityksen: väsymys, shokki, stressi… Mutta sisällä oli jotain paljon synkempää, väistämätöntä.

Nainen kumartui hänen puoleensa, ääni tärisi:
— Hän… hän näyttää sinulta…

Lause oli viimeinen pisara. Muistot syöksyivät hänen mieleensä: vanhat valokuvat, unohdetut kirjeet, yhdessä vietetyt yöt, keskustelut tulevaisuudesta, jota ei koskaan tullut. Tunnevyöry purkautui hänessä — rakkaus, syyllisyys, järkytys, pelko.

Sitten hänen katseensa kohtasi jälleen lapsen. Sen silmissä hän näki jotain, mitä ei olisi koskaan halunnut nähdä. Ei vain elämää, vaan myös jotain outoa ja pelottavaa — kuin lapsi kantaisi salaisuutta, jota ei hän eikä hänen entinen kumppaninsa tiennyt.

— Mennkää… — hän kuiskasi lopulta — antakaa meidän olla hetki… yksin…

Nainen astui hitaasti taaksepäin, silmät täynnä pelkoa ja hämmentyneisyyttä. Hän jäi yksin lapsen kanssa, ja synnytyssalin hiljaisuus tuntui tukahduttavalta.

Silloin hän ymmärsi: maailma, jonka hän tunsi, oli romahtanut. Kaikki, mitä hän uskoi menneisyydestä ja tulevaisuudesta, rakkaudesta ja menetyksestä, riippui nyt näistä pienistä sormista. Yksi katse lapseen, ja hän tiesi — mikään ei tule olemaan enää ennallaan.