Olen seitsemänkymmenen.
Koko elämäni ajan olen ollut kunnollinen, hillitty ja varovainen nainen.
Minut kasvatettiin niin, että naisen arvokkuus piilee vaatimattomuudessa. Että on olemassa ikä, jolloin ei enää sovi pukeutua rohkeasti, nauraa kovaan ääneen tai herättää huomiota.
Ja minä uskoin siihen – vuosikymmeniä.

Mutta eräänä kesäpäivänä, meren rannalla, näin jotain, mikä sai minut kyseenalaistamaan kaiken.

Istuin aurinkovarjoni alla ja katselin ohikulkijoita. Lapset juoksivat, nuoret nauroivat, miehet heittelivät palloa. Aurinko poltti, meri kimalteli. Ja silloin näin hänet.

Nainen – suunnilleen minun ikäiseni.
Ehkä vähän nuorempi, ehkä ei. Hän käveli pitkin rantaa yllään kirkkaanpunainen, avoin uimapuku, joka ei peittänyt paljoa.
Hän ei piiloutunut, ei yrittänyt näyttää nuoremmalta. Hän vain kulki – selkä suorana, katse eteenpäin, kasvoillaan rauhallinen hymy.

Tunsin sisälläni oudon hämmennyksen.
En osannut sanoa, oliko se kateutta, häpeää vai jotain muuta.
Mutta jokin sisälläni kuiskasi: “Tuossa iässä tuollainen asu? Ei sovi.”
Ja ennen kuin ehdin ajatella, nousin ja kävelin hänen luokseen.

Sanoin hänelle lempeästi, mutta ehkä liian varmana itsestäni:
— Anteeksi, mutta eikö olisi sopivampaa valita hieman peittävämpi uimapuku? Mehän olemme jo… kypsiä naisia.

Hän pysähtyi ja katsoi minua suoraan silmiin.
Ei vihaisesti, ei ivallisesti – vaan rauhallisesti.
Sitten hän hymyili.

— Tiedättekö, — hän sanoi hiljaa, — kaksi vuotta sitten olin sairaalassa. Syöpä. Lääkärit sanoivat, että minulla on vain muutama kuukausi jäljellä. Kävin läpi helvetin: hoidot, kipu, pelko, hiustenlähtö, yksinäisyys.
Mieheni jätti minut, kun en enää ollut “kaunis”.
Ja sitten, yhtäkkiä, jäin henkiin.

Hänen äänensä oli pehmeä, mutta siinä oli voimaa, jota en ollut ennen kuullut.

— Kun selvisin, lupasin itselleni yhden asian: en enää koskaan häpeä kehoani. Nämä arvet, nämä rypyt – ne kertovat elämästä. Siitä, että olen yhä täällä.
Te puhutte säädyllisyydestä, minä puhun vapaudesta.

Seisoin sanattomana.
Hän jatkoi:
— Olin koko elämäni hiljaa, yritin olla “oikeanlainen”. Pelkäsin, mitä muut ajattelevat. Mutta miksi? Kun aika on rajallinen, on hulluutta tuhlata sitä häpeään. Nyt en elä muiden vuoksi. Elän itseni vuoksi.

Hän kääntyi katsomaan merta ja lisäsi:
— Kun ymmärrät, että aika loppuu, et enää pelkää olla oma itsesi.

Sitten hän lähti kävelemään pois.
Minä jäin seisomaan paikoilleni, sydän hakaten.

Silloin tajusin, kuinka monta vuotta olin elänyt pelossa.
Pelkäsin ikääntymistä, pelkäsin muiden arvostelua, pelkäsin näkyä.
Ja samalla unohdin elää.

Kun palasin aurinkotuolilleni, riisuin huivini ja astuin veteen.
Vesi oli kylmää, mutta se tuntui puhdistavalta.
Aivan kuin meri olisi pessyt pois vuosikymmenten häpeän ja rajoitukset.

Se hetki muutti minua.
Ymmärsin, ettei vapaus kuulu nuorille – se kuuluu niille, jotka ovat vihdoin lakanneet pelkäämästä.

Nyt, kun näen naisen, joka kulkee rohkeasti, joka nauraa, joka uskaltaa olla oma itsensä, hymyilen.
En siksi, että olisin parempi tai viisaampi.
Vaan siksi, että tiedän: hän on vapaa.
Ja ehkä vihdoin – niin olen minäkin.