— En voinut enää sietää sitä karvaa kaikkialla, unohda koko juttu, — sanoi vaimoni lyhyesti, kylmästi, kuin kyse olisi ollut vain roskista, jotka hän oli vienyt ulos.

Olin kuin halvaantunut. Hetken seisoin paikallani, sitten otin takin ja lähdin. Kiersin kaikki kaupungin eläinsuojat, laitoin ilmoituksia nettiin, printtasin julisteita ja kiinnitin ne pylväisiin. Viikkoja etsin heitä, mutta turhaan. Vaimoni ei suostunut kertomaan, minne he olivat joutuneet.
Joka yö näin unta siitä, kuinka Felix kehrää rinnallani, kuinka valkoinen Glafira nukkuu pyykkikorissa, ja pieni Tisha kurkistaa verhon raosta. He eivät olleet minulle pelkkiä eläimiä – he olivat osa kotia, osa minua.

Sitten, eräänä iltana, sain puhelun ystävältäni.
— Luulen tietäväni, missä kissasi ovat, — hän sanoi varoen.
Kun hän kertoi osoitteen, vatsaani kouraisi. Se ei ollut mikään virallinen eläinkoti, vaan ränsistynyt talo kaupungin laitamilla, paikka, jossa ihmiset jättivät eläimiä, joista halusivat päästä eroon.

Ajoin sinne heti. Pihan portti roikkui vinossa, ja ikkunoissa oli vanhoja sanomalehtiä. Oven avasi nainen, jonka katse oli kylmä ja väsynyt.
— Niin, täällä niitä on muutama, — hän murahti, kun näytin kuvia kissoistani. — Kukaan ei niitä halua, kaikki hakevat vain pentuja.

Sisällä ilma oli raskas ja haiseva. Kymmeniä kissoja, laihoja, turkit takkuisia, silmissä samea katse. Ja siellä, nurkassa, näin heidät. Felix tunnisti minut heti – hänen silmänsä kirkastuivat, häntä nousi, mutta hän ei uskaltanut liikkua. Glafira tuli varovasti lähemmäs ja kosketti sormiani kuin tarkistaakseen, olenko totta. Tisha vain värisi peiton alla.

Nostin heidät varovasti laatikkoon ja vein autoon. Koko matkan kotiin käteni tärisivät, en raivosta, vaan surusta. Kun astuin sisään, vaimoni istui keittiössä, kahvikuppi kädessä, katse puhelimessa.
— Katso, keitä toin takaisin, — sanoin hiljaa ja avasin laatikon.
Kissat kurkistivat ulos, ja hetki venyi raskaaksi. Hän katsoi minua, sitten heitä, ja kasvonsa muuttuivat – ensin yllättyneiksi, sitten väsyneiksi.

— En jaksanut enää, — hän sanoi lopulta hiljaa. — Siivosin koko ajan. Pöly, allergia, väsymys… ja sinä et koskaan auttanut. Minä romahtaisin, jos en olisi tehnyt jotain.

Sanat osuivat kovemmin kuin mikään huuto. Tajusin, että meistä kumpikaan ei ollut kuunnellut toista pitkään aikaan. Olin ollut omissa ajatuksissani, uppoutunut töihin ja ruutuun, enkä huomannut, että hän oli väsynyt – yksin meidän yhteisen elämämme keskellä.

Olin aikonut kostaa. Julkisesti paljastaa, mitä hän teki, tehdä hänestä pilkan aiheen. Mutta kun pidin Felixiä sylissä ja tunsin, kuinka hän hiljaa kehrää, viha suli pois. Kostosta olisi tullut minullekin häpeä.

Sen sijaan sanoin vain:
— Nyt meidän täytyy puhua. Kaikesta.
Ja niin teimme. Hän kertoi pelostaan, yksinäisyydestään, siitä, että oli kokenut olevansa näkymätön. Minä myönsin välinpitämättömyyteni, oman osuuteni siihen, että olimme ajautuneet näin kauas.

Yön vietimme kissoja hoitaen. Soitin eläinlääkärille, ostin uutta ruokaa, vaihdoimme lattialle uuden hiekkalaatikon. Keittiössä istuimme hiljaa, ja Felix kiipesi taas syliini – kuin antaakseen anteeksi sen, mitä ihmiset olivat rikkoneet.

Aamulla, kun näin heidät nukkumassa vierekkäin, ymmärsin, mikä oli tärkeintä. Ei kostaa, ei osoittaa syyllistä, vaan korjata sen, mikä vielä oli pelastettavissa.