Olen tehnyt koko elämäni töitä hänen vuokseen. Jokainen euro, jokainen hikipisara, jokainen yö siivotessa toimistoja – kaikki oli hänen tulevaisuuttaan varten. Kun poikani kertoi menevänsä naimisiin, tunsin sydämessäni iloa, jota en osaa sanoin kuvata. Ajattelin vain: “Haluan, että hänen päivänsä on täydellinen.”

Myin vanhat koruni, nostin kaikki säästöni pankista ja otin lisää vuoroja työpaikalla. Käteni olivat halkeilleet pesuaineista, selkäni kipeä, mutta olin onnellinen, koska tiesin tekeväni sen hänen puolestaan. Halusin antaa hänelle kaiken.

Mutta hääpäivää edeltävänä iltana hän sanoi jotakin, mikä mursi sydämeni.

— Äiti… en halua, että tulet häihin.
— Mitä? — kysyin epäuskoisena.
— Siellä on tärkeitä ihmisiä, Lisan perhe, liikemiehiä, ystäviä… Et tuntisi oloasi mukavaksi. Ja rehellisesti — minua nolottaisi. En halua, että kukaan saa tietää, että äitini on siivooja.

Ne sanat viilsivät kuin veitsi. Oma poikani, jota olin rakastanut enemmän kuin elämääni, häpesi minua.

En nukkunut sinä yönä. Istuin keittiössä, katselin käsiäni — karheita, halkeilleita, mutta ne olivat kädet, jotka olivat ruokkineet ja vaatettaneet hänet, pitäneet sylissä, kun hän oli pieni. Aamulla päätin mennä. En juhlimaan, vaan katsomaan häntä — edes kaukaa.

Seisoin juhlasalin ulkopuolella. Sisältä kuului musiikkia ja naurua, ihmiset poseerasivat kameroille, autot kiiltelivät valossa. Minä seisoin varjossa, vanhassa takissani, hiljaa.

Näin hänet. Poikani. Hän oli komea, onnellinen, täynnä elämää. Päällä se puku, jonka olin hänelle ostanut viimeisillä rahoillani. Sydämeni täyttyi ylpeydestä — ja särkyi samassa hetkessä.

Joku vieras kysyi:
— Missä sinun äitisi on?
Poikani naurahti ja vastasi:
— Hän ei pidä tällaisista juhlista. Ei ole hänen maailmaansa.

Ihmiset nauroivat.
Käännyin pois. Kävelin kotiin, ja jokainen askel sattui enemmän kuin edellinen. Se yö oli hiljainen, mutta sisälläni huusi tuska.

Vuodet kuluivat. Hän ei ottanut yhteyttä. Vain joskus viesti: “Äiti, kaikki hyvin. Lisa odottaa lasta.”
Vastasin lyhyesti: “Pidä huolta perheestäsi.” En jaksanut enempää.

Eräänä iltana puhelin soi.
— Äiti… anteeksi. Lisa lähti. Olen yksin. Nyt ymmärrän. Sinä olit ainoa, joka rakasti minua ehdoitta.

Hiljaisuus. Sitten kyyneleet.
— Poikani, — sanoin hiljaa, — köyhyyttä ei tarvitse hävetä. Häpeällistä on unohtaa sydämensä.

Seuraavana päivänä hän tuli. Halasi minua lujasti ja itki kuin lapsena. Silloin tiesin, että olin saanut poikani takaisin.

Nyt elän yksinkertaisesti. Siivoan edelleen, lasken senttejä, mutta sydämeni on rauhassa. Sillä tiedän, että hän ymmärtää: ei ole häpeä olla köyhä — häpeä on olla rakkaudeton.